Panu Rajala

Taas hauska päivämäärä, ei kuitenkaan häitä lähipiirissä. Joulukortteja kirjoitellaan, Marja taiteili niitä valokuvistaan. Saattelen loppuun syksyn töitä. Käsikirjoitus hyvässä hiontavaiheessa.

Rentoutus illalla Jukka Puotilan parissa. Ylivertainen virtuoosi seisontashown (stand up) ja varsinkin imitoinnin jalossa taidossa. Vaihtaa lennosta ääntä ja tyyppiä. Muistelen edellistä kokemusta ehkä 15 vuoden takaa; olisiko jotain silloisesta tuoreudesta kadonnut, rutiini vähän karistanut oivalluksen iloa, mutta yhtäkaikki nauru maittoi. Puotila oli poiminut ihan äskeisiäkin tapauksia (Lipponen tanssii linnan juhlissa!) ohjelmistoonsa. Suosikkityypit ovat jokseenkin entiset: Andy, Hjallis ja Jörkka. Niinistön rypistyksistä Puotila saa paljon irti. Suositeltava show, jos haluaa irtautua ja nauraa hervottomasti. Kansallisen pieni näyttämö viimeistä sijaa myöten täynnä.

Aikaa on kulunut siitä, kun Teatterikorkea esitti Turkan johdolla Puotilaa hengiltä. Kun siitä selvisi, jaksaa ilmeisesti mitä vain, toivottavasti vielä kauan.

Juhani Salokanteleen korkea päivä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasaliin tuli paljon virolaisia ja suomalaisia saattelemaan Jussia eläkkeelle, vaikka sää oli kurja. Näin Tuglas-seuran toiminnanjohtaja vaihtuu, ja Jussi vapautuu arvatenkin omiin kirjallisiin ja luoviin töihinsä. Hänen ansionsa tähänkin saakka ovat mykistävän monipuoliset ulottuen Gummeruksen kustannusyhtiöstä ja Parnasson päätoimittajuudesta Leinon seuran puheenjohtajuuteen ja tähän Tuglas-seuran johtoon. Lisänä laaja käännöstoiminta ja kaunokirjallinenkin tuotanto. Kaiken lisäksi mies soitti juhlassaan pianoa ja kanniskeli ylpeänä lapsenlastaan.

Jussi oli käynyt Tarton yliopistossa pitämässä Suomen itsenäisyysjuhlan puheen ja kertoi silmäilleensä Kekkosen tunnettua puhetta samalla paikalla vuodelta 1964. Tällöin presidentti vertasi Tarton juhlasalia tähän samaiseen SKS:n saliin, missä nyt seisoimme. Sääli vain, että salin entinen kodikkaan kirjallinen ilme on remontissa turmeltu nykyisen kaltaiseksi, paljaaksi ja kaikuvaksi. Pantiin merkille, että talon väkeä ei ollut juhlassa paikalla, mutta meillä muilla oli kyllin mukavaa. Kuultiin myös virolaista pianistia ja pari dialogia Jussin suomentamasta Tammsaaren Totuudesta ja oikeudesta – koko sarja valmistuu suomeksi keväällä. Suurtyö.

Keskustelua edelleen Matti Klingen muistelmista, joita Pekka Tarkka sanoi mielihyvin lukevansa – samaa aikakautta kun on elänyt. Muistettiin myös Klingen outo ja kohtuuton teilaus Salokanteleen hienosta Kross-kirjasta taannoin. Jokaisella on mustat katveensa ja ideologiset lähtökuoppansa. Taidan vielä palata asiaan, kun olen lukenut ensin Krossin muistelmat loppuun ja sitten sen Klingen. Vielä pitää hankkia Ulla-Lena Lundbergin Is, jota piirissämme myös kiihkeästi ylistettiin: enemmän kuin romaani!

Nobel-päivä tarjosi kaunista nähtävää ja hienoja puheita. Suorat lähetykset palvelevat erinomaisesti. Kun kuunteli Oslon raatihuoneella pidettyjä loistokkaita katsauksia Euroopan pitkän linjan kehitykseen, vakuuttui viimeistään, että rauhanpalkinto EU:lle osui sittenkin oikeaan. Norjan komitean puheenjohtaja Thorbjørn Jagland ja EU-jehut Herman Van Rompuy ja José Manuel Barroso käsittelivät kukin vähän eri kulmilta eurooppalaista rauhanprosessia, jota ei voi väittää tuloksettomaksi. Polleita olivat herrat saamastaan palkinnosta, jota me kaikki voisimme olla jakamassa. Parasta rauhantyötä on tunnetusti rauhassa oleminen.

Välissä oli kipaistava oopperaan ihailemaan Rigolettoa, ennen kaikkea sen upeata miehitystä. Koko johtokolmikko Paolo Gavanelli, Mika Pohjonen ja Hanna Rantala häikäisi; varsinkin Pohjosesta on kehittynyt maailmanluokan kimmeltävä tenori. Gavanelli on maailman parhaita Rigolettoja, kuulimme Juhani Koivistolta, joka alussa esitteli teoksen. Hanna Rantalasta vielä kuullaan lisää, ihastuttava, huilunomaisesti laulava Gilda. Mikko Franck johti. Edelleen hämmästelen sitä, että Helsinki tarjoaa huipputasolla milloin oopperaa, milloin taidetta, milloin konsertteja.

Tukholman Nobel-juhlaa kerkisimme seuraamaan parin tunnin ajan. Joutuisasti tuotettu ohjelma ilmeisen pitkäkestoisesta illallisesta. Loistoa riitti, mutta en silti vertailemallakaan pitäisi Saska Saarikosken tavoin meidän linnan juhlia ”kotibileinä”. Ne ovat juuri sopivan juhlavat Suomen oloihin ja ehdottomasti rennommat kuin nämä Nobel-festaamiset. Palkittujen puheet oli typistetty ymmärrettävästi minimiin. Muistan takavuosilta lukeneeni varsinkin kirjailijoiden uljaita esitelmiä (Camus, Singer etc), mutta silloin tv ei ollut päävieraana. Erityisen lyhyt oli Mo Yanin kiinankielinen tulkitsematon puhe.

Suomalaisten palkinnoista, niin tieteen kuin kirjallisuuden, on kulunut yli puoli vuosisataa. Koskahan tili taas aukeaa.

Malva Envall on syksyn kaunis ylioppilas, kuin Lucia-neito. Vietimme lakkiaisia Munkkiniemessä, missä oli hauska keskustella vallankin Paula ja Pekka Pesosen sekä tietysti ylpeiden vanhempien kanssa. Aamun Hesarin kritiikki (Veli-Pekka Leppäsen terävä arvio muistelmista) vaikutti siihen, että Matti Klinge oli vilkkaasti keskuudessamme sekä hyvässä että pahassa. Totesimme että yksi Klinge valtakunnassa ehdottomasti tarvitaan, eikä muita voisi ollakaan.

Palme-dokumentti menikin nyt Engelissä, minne köröttelimme nelosella suoraan Munkkiniemestä. Café Engel on uusittu ja täpötäysi, mutta leffassa hyvää tilaa. Menneiden vuosikymmenten tapahtumia tulvi mieleen Palmen karriäärin esiin nostamina. Tulisieluinen, aito ja vihattu poliitikko, joka tunnusti itsekin liiallisen ylivoimansa debatöörinä. Yleisö alkoi sääliä hänen vastustajiaan. Erlanderin isähahmo nosti hänet nuorena valtaan. Dokumentin jälkeen ei jäänyt epäselvyyttä siitä, että hänet murhattiin tarkoin suunnitelluin poliittisin perustein. Joku hörhö-Pettersson oli tyypillinen patsy, poliisin savuverho. Seksiskandaali, josta tuore elokuva kertoo, sivuutettiin dokumentissa vähäin viittauksin. Palmen poika näyttää nostavan jutusta prosessin. Palme ei dokkarin perusteella tehnyt vaikutusta naisten saati alaikäisten nielijänä, mutta ken tietää.

Poikani palasi Amerikasta ja Karibialta pää tallella. Suuri ilo kuulla hänen matkakertomustaan. Oli ehtinyt New Yorkissa yhtä ja toista, käynyt Neil Youngin keikallakin Madison Square Gardenissa. Pyhillä paikoilla kulki rokkarimme. Oli löytänyt jopa Eileen Fordin mallitoimiston oven, äitinsä jälkiä kuljeskellut ja paljon muuta nähnyt, jopa Munchin Huudon riippumassa MoMA:ssa vai oliko Metropolitanissa. Maalaushan myytiin keväällä 120 miljoonalla dollarilla jollekin tuntemattomalle keräilijälle.

Matkan päätapaus oli silti Karibian risteily, jossa esiteltiin nelisenkymmentä rock-yhtyettä. Miamista lähdettiin ja sinne palattiin, ja siellä pojalla oli ollut pieniä majapaikkaseikkailujakin, mutta oli niistä selvinnyt. Risteilyn loistoaluksella hän sai herrastella oman hyttipalvelijan avustuksella. Poika ajaa ohitseni jumakauta! Matkakertomus on aikanaan luettavissa musiikkilehti Infernossa.

Olimme yhtä mieltä siitä, että amerikkalaiset ovat tavattoman ystävällisiä ja avuliaita, sitä kaiken lisäksi spontaanilla ja vaivattomalla tavalla, missä ei tunnu tyrkyttely tai opeteltu kohteliaisuus.

Musiikkipäivää täälläkin vietettiin Sibeliuksen kunniaksi. Sir Colin Davis ”avasi”, kuten nykyisin on sanottava, Sibeliuksen musiikkia erinomaisella tavalla. Olen mieluusti tarvinnut musiikin sanallisia tulkintoja, mitä monet kaihtavat. Nytkin vaikea neljäs sinfonia tuntui todella avautuvan paremmin, sen synkät, rakenteita särkevät yllätykselliset käänteet ja kuoleman kuvat kulkivat toisella tapaa kuin joskus aikaisemmin. Hannu Lintu johti RSO:ta voi sanoa ilmeikkään eläytyvästi.

Loppuillan lueskelin kaikenlaista, Ahtisaaren elämäkertaa, paloja Klingen päiväkirjasta (Konstantinopolin kuvaus!) sekä Jaan Krossin vankeudesta Tallinnassa ja Vihtori Kosolan vankeudesta Špalernajassa. Mikä ilo kallistua lopuksi omaan pehmeään sänkyyn eikä joukkosellissä jollekin luteita kuhisevalle laverille.

Palme-dokumenttia olen vähän väijynyt, mutta se ei jostain syystä mene perjantaisin. Siis korvattiin aiheeseen liittyvällä Call Girl leffalla eikä suinkaan suotta. Sisällöltään masentava, mutta erittäin hyvin tehty kuvaus Tukholman villien ja vapaiden seksivuosien ylilyönneistä. Liberaali seksuaalipolitiikka tuotti kaikenlaista, muun ohessa johtavien poliitikkojen riehaantumista yli lakien. Varoittava kuvaus hyväksikäytöstä ja syrjäytymisen eräistä seuraamuksista. Mutta oliko johtavan tahon vastaisku poliisin tutkimuksille todella niin hurja kuin elokuvassa annettiin ymmärtää?

Täällä keskustelu ikärajojen ja esitysajankohtien suhteista tv:ssä saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tässähän vastuu on kodeilla ja vanhemmilla eikä aikarajoja laittavilla viranomaisilla. Nämä Tukholman puhelintytöt joutuivat kaltevalle pinnalle omaa uteliaisuuttaan ja turhautuneisuuttaan sekä heikkojen kasvuolojen ja taitavan viettelyn seurauksena; ei ollut mitään elokuvallisia esikuvia tai muita traumoja.

Kun Pressiklubissakin puhuttiin harmistuneesti Tuntemattoman hallitsevasta asemasta itsenäisyyspäivän ohjelmistossa, niin sopii nyt huomauttaa vaikka dokumentista Vaiettu sota, joka oli vähintään yhtä katsomisen arvoinen muistutus. Sodat tahdottaisiin hyvästellä, ja samaan aikaan nuoren polven naiskirjailijat tuntevat yhä suurempaa paloa sotiamme ja niiden kuvaamista kohtaan.

Klinge muisteli radiossa Eino E. Suolahtea, jonka naama loppuvuosina ”hehkui kuin hiilistö”, kuten Vesa Mustan Jaskan pakinassa noin 40 vuotta sitten Hesarissa luonnehti. Klingekään ei voinut enää siihen aikaan opettajaansa kuulemma kunnioittaa. Sanoi vielä ehtivänsä Venäjän lähetystön pikkujouluun. Mistähän lähtien siellä sellaisia onkaan vietetty? Toivottavasti Bäckman oli paikalla, luultavasti joulupukkina.

Palattu onnellisesti Tallinnasta, ei sen kauempaa. Mutta käynnin teki poikkeukselliseksi se, että olimme ihan vaan huvimatkalla. Pitkälti toistakymmentä kertaa olen Tallinnassa käynyt alkaen vuodesta 1968, mutta aina jonkun asian, esitelmän, seminaarin, juhlan tai muun tilaisuuden merkeissä. Tällä kertaa vain kuljeskelimme. Mikä nautinto!

Tavallisesti riensin aina suoraan hotelliin ja Harjukatu ykköseen ja taas yön jälkeen takaisin laivaan, mutta nytpä asetuimme herroiksi Kalev Span kylpylään siihen Aian kupeelle ihan vanhan kaupungin tuntumaan. Mainil; joskus ammattilaisversionkin.

Nyt olisi ollut tilaisuus vertailla Laineen ja Mollen Tuntemattomia, jotka tulivat peräjälkeen, mutta kumpikin sen verran linnan juhlien päälle, että harva varmaan malttoi kahteen pitkään elokuvaan keskittyä. Sinänsä naurettavaa orjallisuutta, että Laineen elokuva siirrettiin iltaan jonkun ihmeellisen parakraafin mukaan. Lainlaatijat rakastavat turhia sääntöjä ja kieltoja, ja niitä Yle sitten hypyn kengässä noudattaa. Jykevä elokuva se on edelleen puoliväliin katsottuna, vahvojen näyttelijöiden ja realismia tuovan dokumenttiaineksen ansiosta. Tuskin kukaan lapsi tästä pahentuisi, paljon pahempaa on heille päivittäin tarjolla.

Mollen elokuvaa olen alusta saakka pitänyt (esittelin sen muuten ensimmäisenä aikanaan Hesarissa, taustoineen) raskaana ja liian totisena ikään kuin sodassa ei olisi hirtehistä huumoria ja huulenheittoa ja väkeviä erottuvia persoonallisuuksia. Molle halusi nähdä ihmiset sotakoneen erottumattomana massana. Pelko, nuoruus ja sodanvastainen vapaan kameran verinen paatos korostuvat. Tommi Uschanov väitti radiossa, että Mollen elokuva on ”totuudenmukaisempi” kuvaus maailmansodasta. Millä ihmeellä hän sen perustelee? Syntynyt kymmeniä vuosia sodan jälkeen. Kuva sodan ”todellisuudesta” on sekin annettu elokuvissa, dokumenteissa, kirjoissa eikä se missään ole yhdenmukaisesti todennettavissa. Kaikilla on siitä enemmän tai vähemmän oma kuvansa.

No nyt en katsonut kuin pienen pätkän Mollea, sekin riitti. Enkä ryhdy vertailuun. Kansa on aikoja sitten valinnut, se on Laineen sankareiden puolella. Jos nyt elokuvia pitääkään näin kilpailuttaa. Tietysti jää kiintoisa kysymys: missä määrin Linnan romaani antaa ”totuudenmukaisen” kuvan sodasta? Ehkä Uschanov hyvinkin tietää. Perimmältään teos on taiteilijan oma tulkinta, jolla on myös dokumentoivia ulottuvuuksia.

Hyvä dokumentti oli kolmosella Vaiettu sota Soome poissien vaiheista meidän rintamalla ja sitten murheelliset kohtalot kotona Neuvosto-Virossa. Asettuu vähän suhteellisuuksiin tämä itsenäisyyspäivien loisto ja kimallus, jota taas linnasta näytettiin. Niinistön ja Haukion juhla meni oikein hyvin, työn sankareita, paljon toimittajia ja urheilijoita, muutama runoilijakin Jennin kutsumina. Eeva Kilpi ilahdutti kuten myös tolpilleen noussut Kari Hotakainen. Vilahtivat Joni Pyysalo ja Arno Kotrokin sekä tietysti Laila, Sofi ja akateemikko Kirsi sekä tyylikäs Outi Pakkanen. Puvuista en puhu mitään, mutta olivathan Maria Ylipää, Laura Voutilainen ja rouva von Hellens ja tietysti läpikuultava Eija-Riitta kuten aina lumoavia. Ja Iken kaataminen jatkoilla, millaista symboliikkaa. Kuten koko juhlien merkkikieli muutenkin.

Raimo Sailas on sen verran selväsanainen haastateltava, että hänen pitää tosiaan jatkaa lausuntojaan eläkkeelläkin. Merkillisesti hän pystyy kiteyttämään asiansa muutamaan sanaan, kun ministerit tarvitsevat monta sujuvaa kiertolausetta ollakseen sanomatta mitään. Kesälläkin kirjallisuuskeskustelussa Sailas ymmärsi Tuntemattomasta sotilaasta enemmän kuin keskustelukumppaninsa.

Presidentti Niinistön suora kyselytunti radiossa jäi sen sijaan jotensakin laihaksi. Eikö ollut tiukempia kyselijöitä, vai oliko presidentti jo itsenäisyysjuhlan tunnelmissa? Tuntemattoman hänkin nosti esiin, vaan eipä paljon muuta kiinnostavaa. Tosin taisin torkahtaa välillä. Sinänsähän presidentti on aloittanut tosi terhakasti virkakautensa.

Yksi oma idea: eikö Kreikalle voitaisi aina joka vuosi kerätä sellainen Hyvä joulumieli -potti EU:n mailta ja hivuttaa niin velkaa pienemmäksi, säästyttäisiin jatkuvalta murheelta ja koronleikkauksilta ja lisävelalta, jota ei kuitenkaan saada takaisin. Kun Eurooppa on puolestaan henkisesti velkaa Kreikalle, jopa maanosan nimi on peräisin kreikkalaisesta jumaltarustosta.

Illalla Don Carlos Kansallisoopperassa, komea esitys, mahtipontinen, Verdin vauhdikasta musiikkia, loistava kuoro, hienoja solisteja ja ennen kaikkea yltäkylläisen goottilainen lavastus, kuten sitä on määritelty. Vähän raskas juttu eikä mikään hohtava tarina. Loppuratkaisu on vedetty (Schiller) ihan hatusta. Huomattiin kuitenkin kuinka separatismi oli uhkana jo 1500-luvun Espanjassa, silloin Flanderin maakunta, nyt Katalonia. Aina sama päänvaiva.

Suomalaiset laulajat päihittivät vierailijat, ennen kaikkea Mika Kareksen jyhkeä basso kuningas Filip II:na ja Lilli Paasikiven mezzosopraano prinsessa Ebolina. Kun Tommi Hakalan flunssainen ääni petti Posan markiisin osassa, paikalle hälytettiin Jaakko Kortekangas salamana paikkaamaan, ja upeasti poika hoiti keikan lyhyellä varoituksella. Koit Soasepp oli muhkea suurinkvisiittori, myös ääneltään. Kaikkiaan vaikuttava ilta.

Taas tulee muutaman päivän paussi merkintöihin, kun pyrähdetään pikkureissuun, mutta ensi viikolla tutkaillaan ainakin itsenäisyyden tilaa ja muutakin. Hyvää adventtia kaikillen.