Huokaisu syvä. Joulu on koettelemus, jonka voi selvittää vähin vaurioin, ja näin lienee käynyt. Kun talossa on yksi- ja kolmivuotiaat lapset kirkassilmät, he anastavat ehdottoman päähuomion, ja mikäs sen rattoisampaa. Mutta oman rauhan palaaminen on nautinto sekin.

Parhaiten jäävät mieleen joulua edeltävät toimet. Se joulun hienoin momentti, kun juhla ei ole vielä alkanut, mutta valmistelut alkavat olla niin hyvin kuin kunnossa. Perinteinen aatonaaton kirkko taivasalla Sikomäen laella on kieltämättä tunnelmaa tehostava, aivan omalajinen tapahtuma. Hyvin kestimme runsaan puolen tunnin seremoniat takarivissä Kaunon ja Taunon kanssa, ja meitä lämmitti sopivasti mukaan varaamani taskumatti. Eero Pylsy esitti jälleen vakuuttavasti Taatan joulusaarnaa Kierikkalan Sillanpäästä (aivan alkuperäisen tapahtumapaikan kupeella siis), Anu Leminen saarnasi limpun kokemuksista joulun alla ja Valtteri Yrjölä lauloi kurkkunsa riskeeraten. Onneksi päälle tarjottiin glögiä Maisemakahvilan edustalla. Yllämme kirkas kuutamoinen pakkasyö.

Aaton kävelyt Ylivakerille ja Ala-Vakerille kuuluivat ohjelmaan, ja sen jälkeen vasta voitiin hiljentyä omaan jouluun. Ateria oli täyteläinen, kinkku onnistui leivinuunissa suurenmoisesti ja sahti on maanmainiota. Mitäs muuta ihminen voi kaivata! Oikea joulupukki kävi ja herätti pirtissämme valtavaa riemua, yksi pöytäkin särkyi.

Siitä sitten rauhoituttiin tavanomaiseen unteloon pyhäinpitoon, jota vain lasten venkoamiset virkistivät. Kun välillä onnistuin livahtamaan tänne yläkerran työhuoneeseen, joulukirjakseni osui nyt Katarina Eskolan toimittama äitinsä päiväkirja Tyttö pitkänsillan molemmin puolin. Erityisesti laaja selitysosasto, oikeastaan oma teoksensa, on antoisa. Arjen historiaa draaman vuosilta 1913-1920. Töihin innoittava lähde, sillä Tapaninpäivän traditioon kuuluu kohdaltani sekin, että uudet ideat alkavat yleensä silloin itsepintaisesti viritä eikä niitä voi enää pysäyttää.