Nobel-päivä tarjosi kaunista nähtävää ja hienoja puheita. Suorat lähetykset palvelevat erinomaisesti. Kun kuunteli Oslon raatihuoneella pidettyjä loistokkaita katsauksia Euroopan pitkän linjan kehitykseen, vakuuttui viimeistään, että rauhanpalkinto EU:lle osui sittenkin oikeaan. Norjan komitean puheenjohtaja Thorbjørn Jagland ja EU-jehut Herman Van Rompuy ja José Manuel Barroso käsittelivät kukin vähän eri kulmilta eurooppalaista rauhanprosessia, jota ei voi väittää tuloksettomaksi. Polleita olivat herrat saamastaan palkinnosta, jota me kaikki voisimme olla jakamassa. Parasta rauhantyötä on tunnetusti rauhassa oleminen.

Välissä oli kipaistava oopperaan ihailemaan Rigolettoa, ennen kaikkea sen upeata miehitystä. Koko johtokolmikko Paolo Gavanelli, Mika Pohjonen ja Hanna Rantala häikäisi; varsinkin Pohjosesta on kehittynyt maailmanluokan kimmeltävä tenori. Gavanelli on maailman parhaita Rigolettoja, kuulimme Juhani Koivistolta, joka alussa esitteli teoksen. Hanna Rantalasta vielä kuullaan lisää, ihastuttava, huilunomaisesti laulava Gilda. Mikko Franck johti. Edelleen hämmästelen sitä, että Helsinki tarjoaa huipputasolla milloin oopperaa, milloin taidetta, milloin konsertteja.

Tukholman Nobel-juhlaa kerkisimme seuraamaan parin tunnin ajan. Joutuisasti tuotettu ohjelma ilmeisen pitkäkestoisesta illallisesta. Loistoa riitti, mutta en silti vertailemallakaan pitäisi Saska Saarikosken tavoin meidän linnan juhlia ”kotibileinä”. Ne ovat juuri sopivan juhlavat Suomen oloihin ja ehdottomasti rennommat kuin nämä Nobel-festaamiset. Palkittujen puheet oli typistetty ymmärrettävästi minimiin. Muistan takavuosilta lukeneeni varsinkin kirjailijoiden uljaita esitelmiä (Camus, Singer etc), mutta silloin tv ei ollut päävieraana. Erityisen lyhyt oli Mo Yanin kiinankielinen tulkitsematon puhe.

Suomalaisten palkinnoista, niin tieteen kuin kirjallisuuden, on kulunut yli puoli vuosisataa. Koskahan tili taas aukeaa.