Palme-dokumenttia olen vähän väijynyt, mutta se ei jostain syystä mene perjantaisin. Siis korvattiin aiheeseen liittyvällä Call Girl leffalla eikä suinkaan suotta. Sisällöltään masentava, mutta erittäin hyvin tehty kuvaus Tukholman villien ja vapaiden seksivuosien ylilyönneistä. Liberaali seksuaalipolitiikka tuotti kaikenlaista, muun ohessa johtavien poliitikkojen riehaantumista yli lakien. Varoittava kuvaus hyväksikäytöstä ja syrjäytymisen eräistä seuraamuksista. Mutta oliko johtavan tahon vastaisku poliisin tutkimuksille todella niin hurja kuin elokuvassa annettiin ymmärtää?

Täällä keskustelu ikärajojen ja esitysajankohtien suhteista tv:ssä saa yhä surkuhupaisempia piirteitä. Tässähän vastuu on kodeilla ja vanhemmilla eikä aikarajoja laittavilla viranomaisilla. Nämä Tukholman puhelintytöt joutuivat kaltevalle pinnalle omaa uteliaisuuttaan ja turhautuneisuuttaan sekä heikkojen kasvuolojen ja taitavan viettelyn seurauksena; ei ollut mitään elokuvallisia esikuvia tai muita traumoja.

Kun Pressiklubissakin puhuttiin harmistuneesti Tuntemattoman hallitsevasta asemasta itsenäisyyspäivän ohjelmistossa, niin sopii nyt huomauttaa vaikka dokumentista Vaiettu sota, joka oli vähintään yhtä katsomisen arvoinen muistutus. Sodat tahdottaisiin hyvästellä, ja samaan aikaan nuoren polven naiskirjailijat tuntevat yhä suurempaa paloa sotiamme ja niiden kuvaamista kohtaan.

Klinge muisteli radiossa Eino E. Suolahtea, jonka naama loppuvuosina ”hehkui kuin hiilistö”, kuten Vesa Mustan Jaskan pakinassa noin 40 vuotta sitten Hesarissa luonnehti. Klingekään ei voinut enää siihen aikaan opettajaansa kuulemma kunnioittaa. Sanoi vielä ehtivänsä Venäjän lähetystön pikkujouluun. Mistähän lähtien siellä sellaisia onkaan vietetty? Toivottavasti Bäckman oli paikalla, luultavasti joulupukkina.