Onhan merkittävä esitys tämä Opistoteatterin Yö yli Euroopan. Helsingin kiinnostavinta teatteria. Katsastimme sen Waltari-seuran jäsenten ja muun runsaslukuisen yleisön kanssa. Sain kertoa edeltä vuonna 1934 kirjoitetun näytelmän taustasta ja esitellä sen teemoja. Vastakohdiksi nousevat raudanluja kommunisti, puolueorganisaattori Susi ja idealistis-isänmaallinen lakitieteen ylioppilas Toivo. Heidän välissään on horjuvia, epäitsenäisiä, vajoavia hahmoja kuten Suden käskyläinen Olavi ja toisella puolen pettynyt humanisti Johannes. Rakenne on symmetrinen, mutta paljon muutakin elämää – avioliittokuvausta, uskottomuutta, petosta, katutyttöjä, salakuljetusta, trokausta, sosiologiaa, jopa rakkautta – mahtuu taistelevien osapuolten välimaastoon.
Hyvin he vetävät näytelmän, ihan täysimittaisesti korkeintaan kevein lyhennyksin. On löytynyt elämänmakuisia tyyppejä Harri Liuksialan ohjattaviksi. Keskushenkilö Jaakko Susi on varmoissa käsissä, Pekka Kokko esittää kommunistia vakuuttavasti ja johdonmukaisesti. Myös henkilön psyykkinen murtuminen saadaan tässä hyvin esiin motiiveineen. Vastavoima Toivo, Mika Syvänen, on toisella tavoin ihanteellinen hahmo, vähän vaisummin mutta myötäeläen kuvattu. Tuntuu kuin Waltarin suurempi mielenkiinto olisi kohdistunut täysiveriseen vallankumousmieheen, ja kansan yhtenäisyyttä ajava ylioppilas jää hauraammaksi. Hänessä ei ole samaa taistelevaa iskuvoimaa. Tarjoilijatar, joka paljastuu intellektuelliksi (Laura Haapa), on esityksen valpas, tarkkaileva keskushenkilö. Lehteään halki näytelmän hiljaa lukeva ukko (Matti Immonen) saa lopussa lausua näytelmän painokkaimman repliikin.
Toivon vakaumus kasvaa esityksen myötä, lopussa hänet puetaan Isänmaallisen Kansanliikkeen sotisopaan, mustaan paitaan ja siniseen kravattiin. Waltarin tekstissä on viite vain kravattiin – toisin kuin Jussi Karjalainen taannoin jutussaan väitti. Tietysti on sopimatonta, että oikeistolainen idealisti on tässä hyvä ja positiivinen hahmo, auttavainen ja puhdasmielinen. Myös se, että hän vetoaa kansan yksimielisyyteen sodan uhatessa on hiukan arveluttavaa eikö vain. Ja ennen kaikkea se, että hän vastustaa proletariaatin diktatuuria. ”Selvää fasismia”, huudahti Jussi esityksen jälkeen ilahtuneena.
Waltari sai sitten viisi vuotta näytelmän kirjoittamisen jälkeen todeta profetiansa toteutuvan talvisodan puhjetessa. Yksimielisyys olikin löytynyt. Romaani Antero ei enää palaa (1940) jatkoi näytelmän teemoja, täydensi ne. Huomattavasti syvemmälle Waltarin sotapoliittinen analyysi ylsi, kun hän siirsi sen muinaiseen Egyptiin Sinuhessa. Silloin hän saattoi kirjoittaa vapaasti vailla poliittisten intohimojen päivänpainetta. Yö yli Euroopan levisi aikanaan vain sadan kappaleen monisteensa tuttavapiirille. Nuoruuden näytelmän julkaisematta jättämistä hän perustelee saatesanoissaan sillä, että se olisi herättänyt ”suhteettoman paljon väärinkäsityksiä ja mieltenkuohua”. Kuinka oikeassa olikaan, kun leimakirves Hesarissa heilahtaa vielä armon vuonna 2012.