Anja otti mediakokkina esiin kysymyksen, onko ylipäätään viisasta kaivaa Suomi kaivoskuoppia täyteen ja myydä louhinnat ulkomaille. Mikä arvo on enää kansallismaisemalla? Tätä olen itsekin ihmetellyt. Työ, tuottavuus ja kilpailukyky ylittävät nyt kaikki muut arvot.

Muistan kun Hämeenkyröön piti tulla nikkelikaivos 20 vuotta sitten, ja meidänkin talon takana tehtiin toivorikkaita kairauksia. Vastustin kovasti ja kirjoitin näytelmänkin aiheesta Myllykolun kesäteatteriin. Vieläkö joku muistaa Sarvipäiden paratiisin? Vetosin luonnollisesti Sillanpään maiseman säilyttämisen puolesta. Loka Laitinen pilkkasi minua tästä monta kertaa: Rajala ei salli sitä paikkaa koskettavan, mihin Taatan jalka on kerran astunut.

Nyt ei kaduta yhtään silloinen offensiivi, vaikka se ei asiaan kai mitään vaikuttanut. Kaivoshanke peruuntui, koska löytöjä ei ollut riittävästi. Luojan kiitos.

Aamulla kun tv on päällä kuulee kaikenlaisia kommentteja. Jälkiviisaissa Jan Erola ilmaisi itsestäänselvyytenä, että Venäjä on sivistysvaltio, koska sillä on vahva klassinen kirjallisuus – siis 1800-luvulla. Olisikin oma tutkimusaiheensa, kuinka Tolstoi, Dostojevski, Tšehov ja kumppanit ovat vaikuttaneet nimenomaan valtion sivistykselliseen ja poliittiseen kehitykseen seuraavilla vuosisadoilla. Mikä oli gulagien, vainojen ja pakkosiirtojen sivistyksellinen summa?

Lähdin kuulemaan lisää asiasta Kaupunginteatterin Studio Elsaan. Siellä vieraili venäläinen kirjailija Edvard Radzinski, yksi kovimpia naamoja poliittisen historian alalla. Kannatti mennä! Radzinski on kirjoittanut äärimmäisen jännittävältä kuulostavan näytelmän Toveri K:n elämä ja kuolema – päähenkilönä itse Otto Wille Kuusinen. Se on tulossa Kaupunginteatteriin ensi syksynä! Kyllähän pudotteli suorasukaista tekstiä tämä kirjailija, joka on julkaissut mm. Nikolai II:n, Rasputinin ja Stalinin järkälemäiset elämäkerrat. Lisäksi hän on tuottelias dramaatikko ja mediapersoona Venäjällä. Mieleen jäi pähkinänkuoreen puserrettu kuvaus Neuvostoliiton olemuksesta:

Mies tulee asianajan luo ja sanoo. ”Perustuslain mukaan minulla on oikeus…” Niin on, sanoo asianajaja. Mies jatkaa: ”Sittenhän minä voin…” Johon asianajaja: Ette voi.

Tilaisuuden puheenjohtaja ja nopea tulkki Jukka Mallinen piti meidät hyvin Radzinskin sarkasmien tasalla. Poliittinen pommi oli väite, että Kuusinen olisi suunnitellut Neuvostoliittoon monipuoluejärjestelmää ja Hrushtshev idean jo hyväksynyt ennen syrjäyttämistään! Valitettavasti en saanut vastausta kysymykseen, mikä rooli Arvo Poika Tuomisella oli Kuusisen rinnalla ennen loikkaustaan. Radzinski kehotti kirjoittamaan siitä oman näytelmän, minkä taidan tehdäkin. Yhden jo kirjoitin, Jyväskylän kaupunginteatterin kilpailussa palkitun Pelastajan, joka siellä esitettiinkin 90-luvun puolivälissä. Siinä Kuusinen ja Tuominen joutuivat kiipeliin ja selvisivät nipin napin hengissä Stalinin puhdistuksista. Taidan kaivaa sen pinosta esiin.

Hyvin alkanutta päivää jatkoimme Ateneumissa katsomalla nyt huolellisemmin tätä suurenmoista symbolismin katselmusta Marjan kanssa. Erityisesti kiinnittää huomiota teosten hieno ripustus yllättävin ja luontevin rinnakkaisuuksin. Käytävä vielä kolmannen kerran.

Menimme vielä elokuviin: Ranskalainen viikonloppu on todellinen hyvän tuulen ruisku ja samalla kuvaus erilaisten perheolojen tuloksista. Joku kasvatustieteilijä saisi siitä hienon analyysin, on ehkä tehtykin. Perhepsykologisena ryöppynä sikäli hurmaava juttu, että vaikuttaa aidosti improvisoidulta, ei vähimmässä määrin suunnitellulta – ehkä kehyskertomusta lukuunottamatta.

Siunatuksi lopuksi vielä tämä keskinäisen kehumisen ja kyynelten laulukavalkadi Vain elämää. Sitähän tämä on, ei enempää, ei vähempää.