Vai on Komisario Palmun erehdys paras suomalainen elokuva. Aikamoisen arvonnousun on aikojen saatossa kokenut. Kyllä se ensi-illassaankin kehuja sai lajinsa edustajana, mutta ei kukaan uumoillut sille mitään ikuista klassikkoasemaa. Nappiin osunut toteutus, parhaat näyttelijät, notkea ohjaus, kiva musiikkitausta, hyvä huumori ja ennen kaikkea Waltarin mainio romaani pohjana. Se vasta arvonnousun onkin kokenut. Aikanaan Palmuja pidettiin ihan joutavana viihteenä. Koskahan ne valitaan parhaiksi suomalaisiksi kirjoiksi?

Onnittelin Matti Kassilaa, joka hyrisi tyytyväisyyttään ja muistutti, että nämä valinnan tehneet kriitikot olivat tuskin syntyneet elokuvan valmistusaikaan. Huomiota herätti sekin, että Mollen totinen Tuntematon ei koskaan sivuuta Laineen leffaa näissä kaanoneissa. Syntinen laulu pääsi sentään hädin tuskin kymmenikön hännille. Kassilan Elokuuta olisin sinne kaivannut, miksei myös Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Entäs Vaalan hieno Ihmiset suviyössä.

Kunpa Francon jälkeen ei muuttuisi ihan kalseaksi nyt kun Alcantaran perhe on muuttanut hienostokaupunginosaan. Onneksi San Genaro on lähellä. Roban poliisihahmot eivät mielestäni jää etäisiksi, kuten Jyrki Räikkä (sinänsä paras tv-kolumnisti) väittää nyt tiistain Hesarissa. Syynä ehkä se, että en ole juuri katsonut näitä muita sarjoja, joissa samat näyttelijät pyörivät, joten minulle he ovat juuri näitä karun oloisia poliiseja.

Siinä olikin maanantainen leffakatsaukseni.