Tarmo Kunnas vietti 70-vuotispäiviä ranskalaisittain Café Lyonissa. Puolisensataa ystävää mahtui häntä onnittelemaan ja nauttimaan ravintolan gourmet-illallisesta (pateeta, karitsaa, juustoa, torttua lisukkeineen ja viineineen). Pöydässämme ranskantaitureita: Eva ja Jukka Havu sekä Kirsti Kontio Ollila, Evan lisäksi muitakin pyöräilytuttavia kuten Lahden taiteilija Jarmo Tevajärvi. Pyöräily oli eräs illan teema, muistelimme La Rochellen kierroksia kymmenen vuotta sitten Tarmon kuuluisalla johdolla, joka mutkien kautta yleensä löysi päämaaliin.

Puheita kuultiin: professori Juha Pentikäisen, alivaltiosihteeri Juhani Kivelän ja professori Matti Klingen elegantit esitykset, edelleen vapaata sanaa, jonka hännillä naisetkin Marja Pentikäisen rohkaisemina pääsivät ääneen. Tarmo lyötiin Suomi-Ranska yhdistysten liiton kunniajäseneksi. Lopulta hän lauloi tyttäriensä kanssa ranskalaisia viisuja sekä päätti illan tietysti Marseljeesiin. Aivan mainiot illanistujaiset.

Tarmon näin ensi kerran olympiastadionin pukusuojien edustalla, olikohan Suomi-Saksa maaottelun jälkeen 1950-ja 60-lukujen taitteessa, jolloin hän analysoi kiihkeästi veljensä Jarmo Kunnaksen lievää epäonnistumista kuulantyönnössä. Matti Yrjölä oli toinen Suomen edustaja, sen takia kai serkkuni kanssa päivystimme urheilijoita. Tarmon omista urheilusuorituksista kuulimme illallisten aikana (184 korkeutta, 11,2 satanen), ja mehän juoksimme joitain vuosia sitten yhdessä Paavo Yrjölän lenkkiä Hämeenkyrössä, Juha Pentikäinen mukana. Näin urheilu ja kulttuuri kohtaavat. Tarmo sanoi aivan oikein erotessamme, että tapaamme nykyisin liian harvoin.

Lämmittävää on tällaisessa seurassa kuulla kiittäviä kommentteja omistakin töistä: Huoviskirjaa oli innostuneesti luettu, Ahoakin muuan daami kävi ystävällisesti ylistämässä ja Pentikäiset olivat ylen tyytyväisiä Sylviin ja Anitaan. Antero Raevuoren kanssa oli pohdintaa vuoden 1944 pommituksista (sukulaisteni kuvauksista), joista häneltä on tulossa kirja. Aiheisiin palataan.

Tarmo on ihmemies sinänsä, väsymätön pallosalama eri elämänaloilla, ruuan, viinien, pyöräilyn ja kirjoittamisen, arvaten rakkaudenkin rabelaismainen ahmatti, silti kunto kestää. Kuten omassa tervehdyksessämme totesimme: Pierre qui roule n’amasse pas mousse.