Ibsen, Villisorsa, Roihan sovituksena Aleksanterin teatterissa.

Tätä pidetään yhtenä Ibsenin parhaista, Peer Gyntin veroisena ja Tšehovin Lokin edeltäjänä. Mutta tämä esitys ei tehnyt näytelmälle oikeutta. Heti viilsi korvia karkea hämäläismurre, jollaista ei puhuta enää missään. Kuin parodiaa Niskavuoresta, pohjalaista uhoakin siihen surutta sekoittui. Samalla sovitus oikaisi, yksinkertaisti ja alleviivasi alkuperäistä teosta. Jos Ibsen itse alleviivaa kerran, tässä korostettiin kolmella viivalla. Eräänlainen selkosovitus teki ihmisistä maalaiskylän tomppeleita ja tapahtumista sietämättömän simppeleitä. Ibseniläinen hyytävä viileys on kymmenen kertaa tehokkaampaa kuin roihalainen huuto ja reuhtominen.

On liuta ohjaajia, jotka eivät usko katsojain kykyyn tehdä päässään analogioita eri kulttulla alkaa nolottaa elämämme helppous verrattuna kuvattuun pakkovallan ahdistukseen.

Marja luki jo lievin vaikeuksin Sofi Oksasen uuden romaanin, minä annan sen vielä odottaa. Matti suositteli lukemaan yhteen menoon vaikkapa kahtena päivänä, jolloin pysyy mukana monimutkaisessa henkilögalleriassa. Hänestä se on ehdottomasti hieno teos, suorastaan loistava, ja Mattihan on luotettava lukija samoin kuin katsoja.

Nyt elokuvasta palatessa sieppasin Akateemisesta sen sijaan Eugen Rugen (signeeratun) romaanin Vähenevän valon aikaan, sukutarinan Itä-Saksasta. Siinä määrin alkoi aihepiiri kiinnostaa. Palataan sen jälkeen.