Historian siivet suhisivat. Viimeinen vastaanotto Bulevardilla Södikan kunnianarvoisessa talossa.

Haikea olo päällimmäisenä, vaikka Leena Majander kuinka nostatti puheessaan uskoa tulevaisuuteen. Väkeä oli niin että tuskin liikkumaan pääsi. Kyseltiin toisiltamme, koska olit täällä ensimmäisen kerran. Pekka Tarkka voitti, hän oli jo 50-luvulla. Tosin silloin tilaisuuksia ei juurikaan järjestetty itse toimitalossa, vaan muualla. Nämä pippalot pääsivät vauhtiin vasta 60-luvulla. Minä taisin saada ensimmäisen kutsun 1969, jolloin kirjoitin pakinoita Kirjakerho-lehteen. Nuoresta opiskelijasta tuntui tosi jännittävältä tulla katsomaan suuria kirjailijoita.

Muita veteraaneja tavattiin, vanhoja södikalaisia kuten Antero Siljola, Jorma Kaimio ja Simo Mäenpää. Yhtiön historiaa kerrattiin ohimennen, muistettiin suuri sisällistaistelu, sitten seestyvä Tarmion ja Vikstenin aika. Oli helkatin mielenkiintoista. Happi loppui, mutta kuka käski olla siinä ruuhkaisimmassa huoneessa. Jotkut pyörtyivätkin.

Ehkä Bulevardin tarina ansaitsi näin kiihkeän ja dramaattisen lopun. Talon vanhoja kirjailijoita olivat Eeva Kilpi ja Heikki Turunen, kumpikin täydessä luomisvedossa edelleen. Muhkean Jopi Elstelän tapasin pitkästä aikaa, terveisiä samalla Sadulle. Arja Tiainen kertoi perustavansa teatterin, onnea vaan. Monia puuttuikin, kuvia seiniltä katseltiin. Kiersin kaikki kerrokset jättämässä hyvästejä.

Onnellinen mieliala putosi raskaasti heti nyt perjantaiaamuna, kun tätä kirjoitan. Hesari menee edelleen maalle, joten hain Ilta-Sanomat. Eikö siellä pällistele tyhmän näköinen Rajala ja kertoile muka auliisti tulevasta kirjasta. Enkö mä koskaan osaa olla hiljaa? Muutaman sanan ynähtävistä vastauksista virkut toimittajat osaavat kyllä kietoa räväköitä juttuja. Olkoon, on kestettävä vaan ja jatkettava työtä pian maaseudun rauhassa.