Viimein tunsin saaneeni täyttä oikeutta Matti Mäkelän komeassa kritiikissä aamun Hesarissa. Mäkelällä on kaksi vahvuutta: hän on Huovisen tuntija eikä hänessä ole liikaa tartuntaa akateemisesta rypistelystä. Näin syntyi kunnon juttu, myös kriittinen. Tällaisesta kirjoittaja on hyvin kiitollinen.

Ajelin valoisin mielin Raumalle, missä pidimme palaveria kaupunginteatteriin tekeillä olevasta näytelmästä. Tapio Niemi on sen päälähde eräällä elämäkertateoksellaan, minä olen mukana apumiehenä. Kirsi-Kaisa Veikontytär Sinisalo meitä emännöi erinomaisesti, mukana myös musiikkimies Perttu. Perästä kuulunee.

Alma tuli vähän lepäilemään kovan teatterikesäpuristuksen jälkeen. Keskustelimme juuri tästä Mannerheim-leffasta, josta ei vallinnut keskellämme ihan täyttä yhteisymmärrystä. Tällaisia sananvaihtoja käydään kaiketi monissa seuroissa näinä iltoina. Kun tuottaja taivasteli päivällä radiossa, kuinka suuri yllätys oli elokuvan ennakkoon herättämä huomio (!), hän joko hurskasteli tosissaan tai sitten ei tunne Suomen kansaa. Vähän heikkoja merkkejä molemmat vaihtoehdot.

Sain monia lämmittäviä tervehdyksiä ja onnitteluja kirjani kritiikin johdosta. Oikeastaan onnittelut pitäisi suunnata Matille, hänen lukutaitonsa ansiotahan tämä on. Tervetullutta vaihtelua yhtäkaikki joidenkin taannoisten niuhotusten jälkeen.

Tänään alkoivat taas Sylvin ja Anitan esitykset Helsingissä. Vähän aikaiselta tuntuu, lähetin rohkaisevan tervehdyksen näyttelijöille. Helteet jatkuvat.