Nyt ne alkoivat, kauan odotetut olympialaiset. Se on nyt pelkkää urheilua runsaat pari viikkoa tästä eteenpäin.

Avajaiset suorastaan mykistivät. Mitä kaikkea vielä keksitään. Turhassa käytössä puhki kulunutta adjektiivia ’käsittämätöntä’ voisi tässä kerrankin hyvällä syyllä toistella. En muista mitään näin vaikuttavaa. Eikä pelkästään visuaalista loistokkuutta, vaan myös historiaa, oikeastaan koko Euroopan kehitystä siinä kuvattiin. Lontoo näytti olevansa draaman pääkaupunki. Vain brittiläisen popin historia oli mielestäni liian pitkä osio. Mutta tottahan sillä on kohdeyleisönsä, myös meidän ikäluokissa.

Kansojen sisäänmarssi kesti ikuisuuden, jokainen saarensirpale halusi esiintyä oman plakaatin ja lipun takana ja mikäs siinä. Maantiedon oppimäärä kasvoi. Selostus juuri niin mekaanista ja paritoikkoista kuin asiaan kai kuuluu. Kreikka ja Espanja tulivat sisään hilpeinä huiskutellen, ei tietoakaan mistään kriisin poikasesta. Suomen kisa-asuja en pitäisi kovin onnistuneina moniin värikkäisiin ja iloisiin verrattuna. Mutta presidenttipari edusti tyylikkäästi.

Jaksoin valvoa aina sinne kolmen hujakoille (Marja uuvahti aikaisemmin) ja ihailin kieltämättä olympiatulen sytyttämisen hyvin salattua koreografiaa. Sekään ei missään toista itseään. Kuinka korutonta olikaan Helsingin kisoissa! Ja silti vaikuttavaa, jylhän liikuttavaa. Olihan näissäkin oma unohtumaton tunnelmansa, kansojen ystävyyden ja ilon merkillisen voimakas manifesti. Ei ole missään suurempaa ja upeampaa kilpailuhengen rauhantahtoista julistusta.

Onnellisena laskin itseni levolle. Jos kuuluisin kisojen järjestäjiin, itkisin ilosta; niin hyvin kaikki tuntui siellä sujuvan. Ei enää jälkeäkään Olympiaseikkailun kireän huvittavista puristuksista, onhan niitä riittänytkin viitisen vuotta. Nyt ollaan jo maalissa, kisat menevät omalla tarkoin valmistellulla painollaan. Niitä seurailemaan heittäydymme.