Aloitin murhaavan heinäkuun turvallisesti, Sastamalasta sieppaamallani Maigretilla (ja vanha nainen), joka ei tosin ollut parhaasta päästä. Jatkan Colin Dexterin parissa, mies sai äsken huomattavan brittiläisen tunnustuspalkinnon elämäntyöstä. Palkinnolla on kunnioitettavan pitkä nimi: Theakstons Old Peculier Outstanding Contribution to CrimeFiction. Aikanaan hyllyyn kulkeutunut Kainin tyttäret tuntuu olevan hauska kulttuuritietoinen Morse-dekkari oxfordilaismiljööstä.

Päivän iloinen yllätys oli Lontoon olympialaisten valmisteluun liittynyt fiktiosarjan avaus, salaterävä ja älykäs, lähenee jo komiikassaan Knallia ja sateenvarjoa tai vaikkapa Ihmisten puoluetta parhaimmillaan. Puolihuoleton ohimennen sivalteleva satiiri on brittien laji, sen he osaavat.

Svenskien Persson jatkaa selvittämättömien rikosten tutkiskelua omalla uneliaan röhisevällä tyylillään, mutta kohteet ovat kiintoisia. Meillä Hannes Markkula voisi hyvin juontaa vastaavaa sarjaa, jos joku tv:n puolella toimeen tarttuisi. Aiheitakin olisi Kyllikki Saaren tapauksesta alkaen. Tämmöisiä puolituntisia taisi aikanaan tullakin Åke Lindmanin juontamina, myös poliisit itse ovat olleet asialla. Entisaikojen rikollisuudesta kuulin hyvän radio-ohjelman päivällä, asiantuntijana Teemu Keskisarja. Väkivallan taustalla oli ennen ja on nyt syrjäytyminen, liikaväestö, viina ja yleinen vitutus.

Satelee, ajoittain roimastikin. Syy pysytellä sisällä. Maisemakahvilassa sentään poikkesin. Siellä tapaa aina tuttuja tai puolituttuja. Tauluja ja teatteria kommentoidaan. Kohokohta oli, kun suurmestari Eero Pylsy esitti Valtteri Torikalle ja minulle säveltämänsä Kevätlaulun viime viikolla Ritarikellarissa. Myös Christian siellä laulelee vielä jonkun päivän, muutakin ohjelmaa tulossa. Huomatkaa: Eeva-Liisa Haimelinin Sylvi Kekkos-ilta lauantaina 21. tätä kuuta!