Panu Rajala

Vihdoin kotona. Kukaan järkevä ei tekisi tällaisia lenkkejä.

Ajoin perjantaina Helsingistä Tampereelle, jätin auton asemalle ja nousin junaan, josta poistuin

Aamulla jätetty viimeisetkin korjaukset ja lisäykset vedoksiin Huovisesta, ja sinne jäi luntta Vuokon hyvään hoitoon. Mikä kevennys!

Kesäaamuna ajelin Helsinkiin ja kävin iltapäivällä Tuusulassakin eli Järvenpäässä, missä Ahola avasi uusituin ilmein ovensa. Näyttely kauniisti kunnostettu. Jenni Haukio piti niin hyvän avauspuheen, että kaverit (kaksi Jussia) luulivat sitä minun kirjoittamakseni. Mutta kyllä Haukio sen varmaan itse kirjoitti, osoittaen samalla huomattavaa perehtyneisyyttä aiheeseen. Siteerasi Sillanpäätä, mistä lisäbonus. Muutamakin iloitsi ääneen siitä, että meillä on taas kirjallisesti sivistynyt presidentin puoliso.

Tuttuja oli tietysti paljon, sukulaisia ja muita asiantuntijoita. Ahon juhlavuotta ei saada millään pysähtymään. Jussi Brofeldtin jyhkeä hahmo hallitsi pihamaata. Juttelimme Lauri ja Arja Paavolan kanssa, ja Sirkku Lindholm (Pahta) edusti ansiokkaasti Waltari-seuraa. Sylvi Honkkilan tapasin ja muistelimme Mäkelänrinteen aikoja 1970-luvun alussa. Lyhyeksi jäi opettajanurani. Aurinkoinen tilaisuus!

Muutama toisinajattelijan kommentti on sentään näkynyt Jussi Halla-ahon tapauksesta. Heikki Peltonen teki hyviä kysymyksiä radiossa, selittelyksi meni Jani Vapaavuorella ja Johannes Koskisella. Bisquit kirjoitti asiasta vakavan pakinan Iltsikkaan. Ja Ilkka-lehti jytisteli osuvasti Halla-ahon asemasta ja tulevaisuudesta. Nähtäväksi jää. Tuskin omapäistä miestä heti nujerretaan. Voi hyvin olla, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin kiinnittää huomiota Suomen toistuviin sananvapauden rajoituksiin (20 tapausta) ja puuttuu Jussin tuomioon.

Nokian katastrofin saattoi ennakoida viimeistään silloin, kun Esko Aho päätti karata toisen kerran Harvardiin. Kun kiviseinä nousee eteen, vikkelä mies ottaa pitkät. Mutta eikö juuri nyt Nokialla kaivattaisi tehokasta yhteiskuntasuhteiden johtajaa? Helppoahan niitä on hyvinä päivinä hoidella. Taustalla voi tietysti olla jotain, mitä emme tiedä.

Italialla menee vaikeaksi päästä jatkoon futiksessa, mutta Espanja pelaa suvereenisti ja varmistuu vain. Jos talous ei oikein suju, pallopeli sitä paremmin.

On siis löytynyt instituutio, jota Suomessa ei saa arvostella. Se on Korkein Oikeus. Ylipäänsä oikeuden päätöksiin ei saa mielipitein puuttua, ei varsinkaan, jos sattuu olemaan kansanedustaja.

Tässä on tapahtunut aikojen saatossa raju muutos. Kun Hannu Salama puoli vuosisataa sitten tuomittiin jumalanpilkasta, oli kaikkien edistyksellisten, myös kansanedustajien, suoranainen velvollisuus arvostella ja vastustaa oikeuden päätöstä ja samalla lakia, johon päätös perustui. Laki sitten muuttuikin.

Kysymys on arvoista. Jumalaa saa pilkata, mutta ei loukata kansanryhmää. Eduskunnan päätöksiä saa mennen tullen haukkua, mutta ei Korkeimman Oikeuden. Vaikka eikö eduskunta ole korkein lainsäätäjä? Kun laki on säädetty, sen tulkinnat voivat olla vain oikeita. Tuomari ei ole yksittäinen ihminen omine laintulkintoineen, vaan osa koskematonta instituutiota. Piispan tai paavin ajatuksia ei tarvitse kunnioittaa, mutta tuomareiden, ehdottomasti. Muuten yhteiskunta sortuu.

Halla-aho ei muuten ole vastustanut itse tuomiota, sakot aikoo varmaankin maksaa, hän on vain rohjennut arvostella sitä. Tämä ei mahdu sananvapauteen. Blogijuttunsa hän kirjoitti vapaana kansalaisena. Jos hän olisi lausunut käsityksiään eduskunnan täysistunnossa, kukaan ei olisi mahtanut hänelle mitään. Kansanedustajilla on täysi sananvapauden suoja, todistaa Jukka Kemppinen tänään (keskiviikkona) Aamulehdessä.

Muuan itsenäinen kaveri, maantieteen opiskelija Joona Räsänen, rohkenee panna sananvapauden kysymyksiä vähän suhteisiin aamun Hesarissa, kun taas rasismin tutkija Puuronen laukkaa ravakasti lauman mukana. Kun hän syyttää Halla-ahoa suomalaisten arvojen loukkaamisesta (kauhistus!), se juuri on kirjailijoiden ja satiirikkojen, jopa viihdevirnuilijoiden, luovuttamaton ja ikiaikainen tehtävä. Kansanedustaja tahdotaan eristää vapaasta keskustelusta.

Oikeustieteilijöitä oli koolla hyvä joukko illalla Ramppiteatterin ensi-illassa, olikohan joku Korkeimmasta Oikeudestakin, mutta en rohjennut mennä kysymään tunnelmia Halla-ahon hirmuisen hyökkäyksen jälkeen. Siviilioikeuden emeritusprofessori Aulis Aarnio oli vaihteeksi kirjoittanut näytelmän omasta elämästään, kipeistä kasvuvuosistaan 1950-luvulla Kangasalan kauniilla mailla: Poika varjoisalta kujalta. Monenlaista ajankuvaa, eeppistä kavalkadia, keskiössä räätälinpojan kipuilu kohti korkeampaa oppia suorastaan Lönnrotin hengessä. Hyviä nuoria näyttelijöitä, Jukka-Pekka Rotkon toimiva ohjaus. Meidän 50-luvulla varttuneiden muistot sekoittuivat näyttämön tapahtumiin, vaikka omani ovat koko lailla toisenlaiset. Nuorempikin olin ja helsinkiläinen. Urheilu ainakin oli yhdistävä tekijä. Ehkä näihin on vielä syytä palata.

Puolan tekemä maali oli upea! On joitakin arvoja, joita ei edes rämäpäisin perussuomalainen voisi kyseenalaistaa.

Elämä uhkaa mennä pelkäksi jalkapalloksi. Aamulla kentällä pelaamassa poikain kanssa, illalla kaksi matsia telkkarissa ja yöllä luin Pekka Laihon aika mainiota muistelmateosta Poika ja kapakkasaatana

Usko Juha Sipilään tuntui nousevan miesten saunassa Auttilassa. Jospa siinä on uusi aikaansaava mies. Tuntee etiikan ja talouden. Mutta mitäs Väyrysellä nyt tehdään? Riittääkö koulutus kiihkeän miehen lopputöiksi.

Samalla pohdittiin mihin kaikki raha oikein katoaa tässä vauraassa maassa. Viisaat selittivät, että julkiseen hallintoon, joka kasvaa ja nielee yhä enemmän. Uskotaan toistaiseksi. Kohta sitä virtailee lisää Välimeren rannoille.

Ei näet oikein päähän mahdu (sen paremmin kuin Timo Soinin) miksi meidän täältä pienestä pohjolasta on tuettava Espanjan vanhaa mahtavaa kuningaskuntaa, suuren armadan, löytöretkien, riiston ja turismin emämaata. Tässä voi kulkea kansan kärsivällisyyden raja, vaikka se hyvin venyvä onkin.

EM-peleihin on päästy vasta pintapuolisesti, kun oli tätä oopperaa ja muuta kohinaa. Meillä on veikkaukset päällä omalla futisporukalla, kohta tiivistettävä seurantaa.

Talossa on hulinaa, vieraita, lapsia ja kaikenlaista, joten tiivistän raporttini hiljalleen lämpenevästä Hämeenkyröstä tähän.

Olihan turnee Ilmajoelle, tänään illan suussa palattiin.

Johdattelin joukkoa bussissa oopperan aiheeseen, ja moni sanoi, että taustan selostaminen oli kovasti tarpeen elämyksen syventämiseksi. Tämmöisessä retkessä on ilonsa ja vastuksensa, nyt aikataulu osoittautui liiankin väljäksi, mutta mikäs oli aurinkoista iltaa odotella. Sitä paitsi ennen ensi-iltaa oli kaupungintalossa talvisotaseminaari, jossa oli luvannut todistaa samoista seikoista: kuinka libretto Taipaleenjokeen syntyi.

Aterioimme Kestikartanossa, joka on komea rakennus, mutta ilmeisen vaikea pitää ja saada kannattamaan, kun vuokraaja vaihtuu joka vuosi. Suuri avara majoitushuone saatiin piharakennuksesta. Lähinnä ryhmiä siellä palvellaan ruokalan eli entisen renkituvan puolella, ihme ettei kartanoa saada käyntiin kunnon kesäravintolana. Ikkunoista ja terassilta näkee suoraan ooppera-areenalle ja kuulee arvattavasti hyvin.

Itse esitys meni hienosti, ei siinä mitään. Hyvin pysyneet terässä, täyttöastekin kuulemani mukaan edelleen kolmantena kesänä 97%. Musiikkijuhlien talous on saatu kuntoon näiden kolmen kesän aikana ja siirtovelatkin maksettu. Lasse Lehtinen siellä jo verrytteli ensi kesän Kekkosta varten, lehdistöä informoitiin ja näkyvästi uutta juttua markkinoidaan.

Kyröläis-tamperelainen kulttuuribussimme palasi esityksen jälkeen, mutta Eeva-Liisa jäi kanssamme hillumaan. Kävimme kaupungin kokkareilla ja vielä jatkoilla paikallisessa Krouvissa, missä karaoke tietysti kajahteli ja tanssikin sujui.

Tänään kävin vielä tuttuja tapaamassa ennen päiväesitystä ja kuulin hyviä kommentteja serkuiltani, jotka retkeilivät Musiikki-Marjatan peesissä. Hyvä tunnelma jäi, päivä paistamaan, alkutahdit korvaan soimaan, kun ajelimme kotia kohti.

Viimeiset esitykset ensi viikonvaihteessa, sitten on tämäkin talvisota ohi. Paras tunnustus, jonka sain: mies löi olalle kylänraitilla ja kehaisi notta

Voisiko kenraali Makarovin puhe vähän säväyttää myös Taipaleenjoki-oopperaa, jonka kolmannen kesän ensi-iltaa matkaamme huomenna seuraamaan, mukana parinkymmenen hengen iskujoukko täältä Kyröstä, Tampereelta, Pirkkalasta ja Helsingistä.

Ainakin puolustukselliset mielialat Suomessa ovat parissa päivässä sähköistyneet. Eiköhän joku jo kaiva rensseleitä esiin, ja puolustusresurssit tulevat uuteen tarkasteluun. Perussuomalaiset jo avasivat tulen päin hallitusta. Draamallisia aikoja elämme, ooppera talvisodasta sopii tähän hetkeen kuin nyrkki silmään

Juuri kun luulin kaiken olevan niin hyvin kuin kunnossa, Kansallisarkiston johtaja antoikin ystävällisesti luvan lukea Huovisen ja WSOY:n kirjeenvaihtoa, vaikka aineisto on siirron jäljiltä järjestämättä. Siinä päivä hurahtikin. Valtaosa tietysti raha- ja painosasioita, mutta ohessa muutamia kiintoisia, liikuttaviakin lisäviittoja. Nyt ne on vain Vuokon kauhuksi tungettava jo taitettuun tekstiin jollakin ilveellä.

Mutta toisaalta mulla käy useinkin tällainen säkä: viime hetkillä aukeaa joku aineisto, jota ilmankaan ei voisi olla. Todettakoon että suurin osa Huovisen kirjeenvaihtoa on toki hänen kotiarkistossaan, jonka olen huolella käynyt läpi. Tänään vielä piipahdin yhtä käsikirjoitusta vilkaisemassa. Ja toden totta: Talvituristia on kuin onkin kustantajan silloisen (1965) tussikynän toimesta aika lailla loivennettu, kuten Jaakko Syrjä muisti.

Kohta on kumminkin lopetettava tämä täydennysvimma. Ei auta, kun kone jää päälle. Tuntuu että ilman tuota ja tuota kirja latistuu kokonaan.

Taas tuttua reittiä

Eilen käytiin Ikaalisissa juhlistamassa Felix Frangin näyttelyn avausta ja Minni Huusarin kirjoittaman Frang-teoksen uuden painoksen julkistamista. Frangin syntymästä tulee 150 vuotta, samaa ikäluokkaa kuin Helene Schjerfbeck, Eero Järnefelt, Venny Soldan ja Juhani Aho. Akseli Gall

Kohtalaisen asiallinen esittely Huovisen jälkeenjääneistä Aamulehdessä. Tämä kriitikko Brander on seurannassani sen jälkeen, kun vuosia sitten yltiötyperästi pilkkasi Vesan ja minun ihan kunnollista Jylhä-kirjaa Turun Sanomissa.

Tulen kentältä ammuttuani kaikki rankkarit Askon aavistuksiin tai ohi. Masentavaa. Aina ei voi onnistua. Toni Kolehmainenkin epäonnistui ratkaisevassa rankkarissa Latviaa vastaan. Tämä ei ole Suomen laji. EM-kisat alkavat, tunteja kuluu taas palloilun katseluun.

On heittäydyttävä taas vedoksiin, jolloin muut murheet katoavat. Vedin lipun salkoon ja taidan laittaa Marjan ottaman kuvan Aslasta ja Marskista tuonne pääsivulle, lippujuhlan kunniaksi. Edessä tiivis lukupäivä.