On siis löytynyt instituutio, jota Suomessa ei saa arvostella. Se on Korkein Oikeus. Ylipäänsä oikeuden päätöksiin ei saa mielipitein puuttua, ei varsinkaan, jos sattuu olemaan kansanedustaja.

Tässä on tapahtunut aikojen saatossa raju muutos. Kun Hannu Salama puoli vuosisataa sitten tuomittiin jumalanpilkasta, oli kaikkien edistyksellisten, myös kansanedustajien, suoranainen velvollisuus arvostella ja vastustaa oikeuden päätöstä ja samalla lakia, johon päätös perustui. Laki sitten muuttuikin.

Kysymys on arvoista. Jumalaa saa pilkata, mutta ei loukata kansanryhmää. Eduskunnan päätöksiä saa mennen tullen haukkua, mutta ei Korkeimman Oikeuden. Vaikka eikö eduskunta ole korkein lainsäätäjä? Kun laki on säädetty, sen tulkinnat voivat olla vain oikeita. Tuomari ei ole yksittäinen ihminen omine laintulkintoineen, vaan osa koskematonta instituutiota. Piispan tai paavin ajatuksia ei tarvitse kunnioittaa, mutta tuomareiden, ehdottomasti. Muuten yhteiskunta sortuu.

Halla-aho ei muuten ole vastustanut itse tuomiota, sakot aikoo varmaankin maksaa, hän on vain rohjennut arvostella sitä. Tämä ei mahdu sananvapauteen. Blogijuttunsa hän kirjoitti vapaana kansalaisena. Jos hän olisi lausunut käsityksiään eduskunnan täysistunnossa, kukaan ei olisi mahtanut hänelle mitään. Kansanedustajilla on täysi sananvapauden suoja, todistaa Jukka Kemppinen tänään (keskiviikkona) Aamulehdessä.

Muuan itsenäinen kaveri, maantieteen opiskelija Joona Räsänen, rohkenee panna sananvapauden kysymyksiä vähän suhteisiin aamun Hesarissa, kun taas rasismin tutkija Puuronen laukkaa ravakasti lauman mukana. Kun hän syyttää Halla-ahoa suomalaisten arvojen loukkaamisesta (kauhistus!), se juuri on kirjailijoiden ja satiirikkojen, jopa viihdevirnuilijoiden, luovuttamaton ja ikiaikainen tehtävä. Kansanedustaja tahdotaan eristää vapaasta keskustelusta.

Oikeustieteilijöitä oli koolla hyvä joukko illalla Ramppiteatterin ensi-illassa, olikohan joku Korkeimmasta Oikeudestakin, mutta en rohjennut mennä kysymään tunnelmia Halla-ahon hirmuisen hyökkäyksen jälkeen. Siviilioikeuden emeritusprofessori Aulis Aarnio oli vaihteeksi kirjoittanut näytelmän omasta elämästään, kipeistä kasvuvuosistaan 1950-luvulla Kangasalan kauniilla mailla: Poika varjoisalta kujalta. Monenlaista ajankuvaa, eeppistä kavalkadia, keskiössä räätälinpojan kipuilu kohti korkeampaa oppia suorastaan Lönnrotin hengessä. Hyviä nuoria näyttelijöitä, Jukka-Pekka Rotkon toimiva ohjaus. Meidän 50-luvulla varttuneiden muistot sekoittuivat näyttämön tapahtumiin, vaikka omani ovat koko lailla toisenlaiset. Nuorempikin olin ja helsinkiläinen. Urheilu ainakin oli yhdistävä tekijä. Ehkä näihin on vielä syytä palata.

Puolan tekemä maali oli upea! On joitakin arvoja, joita ei edes rämäpäisin perussuomalainen voisi kyseenalaistaa.