Hyvinkään ampumisia ajatellessa tulee mieleen, että kovaan pärjäämiseen yllyttävässä yhteiskunnassa mentaaliset häiriöt tietysti yleistyvät. Hyvä skribentti Matti Apunen ruoskii toistuvasti nuoria yrittämään ja rikastumaan sekä hylkäämään leppoisan elämän, työnantajansa uskollisena palkkarenkinä. Käsky on käynyt. Mutta jos ei pärjää, ei halua eikä onnistu, mites sitten. Joka taholla loistavat superpärjääjien esimerkit, niihin kuuluu menestyneesti myhäilevä Apunen itsekin. Tulkaa perässä! Mutta jos ei niin sitten ei. Karvas katkeruus kasvaa. Voi olla lyhyt askel oikosulkuun ja mielettömään tekoon. Että edes kerran mainittais.

Väkivaltapelit antavat helppoja keinoja, ideoita, matalia kynnyksiä itsekin yrittää kerran tosimielessä. Tuskin paljon auttaa, vaikka aseet suljettaisiin suureen kaappiin ja upotettaisiin syvyyteen. Halukas löytää aina aseensa. Tämähän on asekätkijöiden luvattu maa, historia todistaa. Laki puree keskivertoon, mutta ei poikkeustapauksiin.

Samaan aikaan mieletön väkivalta rehottaa jossakin Syyrian kylässä. Tuntuu kuin ei keskiajalta olisi paljon edistytty, illalla alkanut uusi sarja katedraalinrakentajasta ja vallanperimyskiistoista Britanniassa sisälsi paljon reilumpaa, taistelevaa väkivaltaa kuin Syyrian sotilasjoukkojen alkeellinen teloitusvimma. Tämmöisessä maailmassa on vain elää kolkuteltava.

Jospa nuorentuneet demarit parantavat taas kerran vanhan maailman. Olisiko mitään toivoa? Ainakin Urpilainen tuuletti vankkaa asemaansa kovin toisenlaisin ottein kuin vaikkapa Rafael Paasio ennen vanhaan. Pomppivin rinnoin rauhaan ja rakkauteen! Ei kai nyt talouden taisto paikasta valossa voi koko ihmisen osaa määrätä. Varmaan voi, sanoo Apunen, ja on tietysti oikeassa. Odotellaan vaan uusia ammuskelijoita ja epätoivon purkauksia.

Oikeassa ovat muuten nekin parkaisijat yleisönpalstoilla, jotka syyttävät kurin katoamista kodeista, vanhemmuuden häviötä ja lasten heitteille jättöä henkisesti. Milläs ponnistat onneen ja menestykseen, jos heti kasvupohja pettää.