Claes Olssonin ja Roope Alftanin Taistelu Näsilinnasta 1918 kannatti katsoa, vaikka sodan järjettömyys pistää vihaksi. Älyttömästi tuhotaan hienoa palatsia. Koko valtaus tuntuu heikosti suunnitellulta ja uhkarohkealta valkoisten puolella. Pieni joukko jää ilman tukea piirittävien punaisten tulitukseen. Oman pohjansa antoi se, että leffa pyöri Plevnassa autenttisten tapahtumapaikkojen tuntumassa.

Sinänsä virkistävää, että sisällissotaa kuvataan kerran valkoisten puolelta. Ruotsin murteita oli kiva kuulla, muuta kivaa elokuvassa ei ollutkaan. Tasapuolisiakin oltiin. Mutta voiko olla, että kun Melinin miehet heti lahtasivat Näsilinnasta löytämänsä punaiset, nämä puolestaan saapuivat armahtajina sairaanhoitajat kärjessä? Varmaankin dokumenttipohja on tutkittu, ainahan tehdään silti valikointia. Elokuva on hyvin ja iskevästi kuvattu, mutta kollektiivisuus uupuu keskittävää inhimillistä näkökulmaa. Edes yhtä tutuksi tulevaa ihmistä. Yhtäkaikki surkea sota, jonka muistelemisen voisi pikkuhiljaa lopettaa.

Hannu Rautkallio puhui radiossa päivällä jämerää asiaa Rytin muistelmista. Taisi väläyttää sotasyyllisyyskysymyksestä uutta kulmaa entistä vahvemmin todistein. Pitäisi kuulla uusintana. Ja lukea kirja, josta Hannu aiheellisesti ihmetteli, miksi sentään entisen presidentin esiin kaivettuja muistelmia yritetään toisten tutkijain toimesta meillä vähätellä.