Sininen moskeija on yhä vain hivelevän kaunis, aina käymisen väärti. Ja tietysti ohjelmaan kuuluu Topkapin palatsi, missä erityisesti ilahdutti Bagdadin paviljongin upeasti entisöity kulmaus. Siinä nuori Waltari nojaili 1929 ja silmäili Kultaiselle sarvelle, Bosporille ja Marmaramerelle, näkymä on huikea edelleen, ja siinä hänelle kertomansa mukaan syttyi visio suuresta historiallisesta romaanista, jonka voisi sijoittaa näille paikoille. Hauduttelu kesti vajaat parikymmentä vuotta. Mikael Hakimia muistimme muutamissa kohdin, vaikka sen mustuneen ikivanhan plataanin juurella, jonka oksista janitsaarien keittopadat ovat riippuneet.

Romaani muistuttaa myös siitä, että haaremi oli muun elostelun ohessa poliittisen vallan ja juonittelun näyttämö. Mikaelin petollinen naisystävä Giulia hakeutui sulttaanin lempivaimon sultanan uskotuksi ja pääsi vetelemään vallan naruja, hyvä ettei Mikaelinkin pään menoksi.

Iltapäivä oli vapaata ja irtauduimme Marjan kanssa lounaalle Pierre Lotille omistetun hotellin kattoterassille, josta aukeni näkymä Marmaralle. Aurinko porotti keskitaivaalta helteisesti. Olut maistui ja Lotin special kanatötterö.

Eilen kirjabasaarissa poiketessamme sain vihjeen Istanbulin ainoasta Sinuhesta, jopa piirretyn kartan paikasta, missä se olisi saatavilla. Vaikea oli silti ylimmän kerroksen divari löytää pankkien ja tavaratalon puristuksesta, vaan löytyipäs! Misirli Sinuhe (1955) vaihtoi omistajaa 20 Turkin liiralla, kymmenisen euroa. En ryhtynyt tinkimään.

Seilasimme Bosporilla ja katselimme uusia ja vanhoja rakennuksia, palatseja ja huviloita, laivoja ja Rumeli Hisarin linnoitusta. Ilta hiljaa himmeni, valot pyyhkivät salmen laineita. Siirryimme kalarantaan illalliselle, mutta aina monen mesen jälkeisiä lihavartaita, sinänsä maittavia, ei ikävä kyllä kunnon kalaa.