Meitä on vajaan parinkymmenen kirjallisuuden harrastajan vireä ryhmä tutkimassa kirjailijoiden Istanbulia. Eri puolilta maata koostuu joukkue, aina Rovaniemeltä, Savonlinnasta, Raumalta ja Tampereelta sekä pääkaupunkiseudulta on hyviä lukijoita.

Aamu valkenee aurinkoisena. Obligatorisesti aloitamme Hagia Sofiasta, sen kupariportin edustalta, missä Johannes Angelos ja Anna Notaras kohtasivat 1453, siis romaanissa. Tuttu paikka, mutta aina uudistamisen arvoinen. Oppaamme Senni Sollo selvittää ansiokkaasti laajoin tiedoin kirkon, moskeijan ja museon monia vaiheita. Viikinkien raapustukset toisen kerroksen kaiteessa värisyttävät. Jospa Haavikko olikin oikeassa: muinaisrunojen Pohjola oli pohjalla eli Bysantissa? Tänne on joka tapauksessa kaukaakin soudettu saaliinjaolle.

Ihailemme myös Kariyen eli Choran kirkon ihmeellisiä mosaiikkeja. Muistin kuinka Waltari oli aikoinaan 1947 ainoa kävijä, ja vahtiukko, joka ei tiennyt mitään mosaiikeista, tarjosi hänelle muutamaa palasta matkamuistoksi. Waltari torjui ystävällisen ehdotuksen, jolloin ukko ihmetteli hänen pidättyvyyttään. Tänään meille ei kukaan tarjonnut mosaiikin palasia Suomeen vietäväksi.

Vaelsimme muurin viertä Fenerin työläiskortteleihin, joita silmäillessä saattoi hyvin eläytyä Orhan Pamukin kuljeskeluihin ja mietteisiin Istanbulista pohjattoman surun ja melankolian kaupunkina.

Sillan yli Peran puolelle, missä teema jatkui Pamukin hyvin tuntemassa Cihangirissa. Hyvinkin tuttuja kujia hänen romaaneistaan, viimeksi Viattomuuden museosta. Löysimmekin sen talon, johon Pamuk on suunnitellut viisi vuotta omaa museotaan, jota jo romaanissa vilautellaan. Muutama nuori tyyppi putkahti ulos ovesta, ja vakuuttivat meille, että museo todella avataan tämän kuun lopussa. Pidän sitä jo nyt Uskomattomuuden museona. Kukaan ei ole keksinyt keräillä romaaninsa esineistöä museoksi.

Peran eli Beyoglun puolella oli myös illallisemme kukkaiskujan varrella lähellä valtakatua, entistä Grand Rue de Peraa, nykyistä Istiklalia.