Pilvinen sää kuten pitää, iltaan kirkastui. Ihmetyttää vähän miksi saarnoissa, kuten radion kirkonmenoissa, surraan ja painotetaan tätä mustana murheen päivänä. Kun tämä ristiinnaulinta kaiketi oli alun alkaen Jumalan idea, että näin mennään. Ja sitten siitä ilo repeää parin päivän päästä. Emmekö siis voi valmiiksi ennakoida, että kokonaisuus on kärsimyksineen kaikkineen iloinen asia vai mitä.

Tytöt Aino ja Heidi tulivat, hain kirkolta. Käytiin talonpojan lenkillä, nautittiin iltateetä ja Johannespassiota ja katsottiin Avalta Henry Jamesin romaaniin perustuva Naisen muotokuva. Se olikin hieno juttu, Nicole Kidman näytteli vaikuttavasti, miksei Malkovich myös. Loppu jätettiin auki, katsojan arvattavaksi. Tytöt syöksyivät romaanista katsomaan kuinka se oikeasti loppui. No Isabel palasi siis Roomaan ja miehensä luo, sittenkin. Sääli. Mutta tälle Bostonin salskealle kosiomiehelle jäi kuitenkin kirjassa hienoinen toivo, on vain odotettava. Leffan katsoja saattoi yhtä hyvin päätellä, että happy end jo sinetöitiin suudelmalla, mutta ei. Jamesin kerronta vaikuttaa elegantilta kun sitä silmäilin. Kiva kun tämmöinen löytyy heti hyllyn uumenista.