Tauno on sillä kannalla, että Väyrynen sotki pelin. Synnynnäinen kepulainen ei usko, että Paavo valitaan. Ei hänellä ollut oikein muitakaan kandidaatteja, Pekkarinen nyt juuri menisi. Vaikea tilanne. Yritin puolustaa Paavoa, mutta ei mennyt läpi. Meidän postilaatikkoparlamenttimme kallistui odottavalle kannalle.

Parnassossa paatunut sotaratsu Lasse Koskela rusikoi vimmastuneesti Tarkan Lehtos-elämäkerran kakkososaa. Vanhoilla urilla on varttuneen tutkijan elämäntyö tämän tarkoitushakuisen teilauksen mukaan, mutta syvempiin raiteisiin on juuttunut kriitikko itse. Pinttynyt pakkomielle on Koskelassa elämäkertojen vihaaminen. Omat näyttönsä tutkimuksen alalla ovat vaatimattomat. Mukana on hapantunutta henkilökohtaisen kaunan kertymää. Kun LK haukkui jo Lehtosen ykkösosan, päätoimittaja voisi vähän katsoa kenelle antaa tällaisen toistuvan tappotyön. Toisaalta Parnasson kritiikeillä on merkitystä vain pienessä piirissä, pahimmillaan aikakauskirja ottaa jatkaakseen kirjallisuudentutkijain kuopatun vuosikirjan snobistis-tieteellisiä niuhotustehtäviä.

Kuuntelin koko Matteus-passion radiosta ja tunsin kummasti voimien vahvistuvan. Onkohan Bachilla tällainen vaikutus. Työtkin etenivät siinä sivussa, korjailin tiedostoja. Mutta hiottujen oopperaäänten tulkitsema verinäytelmä sisältää myös tahattoman koomiset ulottuvuutensa.

Mikä pudotus tämän jälkeen yrittää silmäillä Mikko Niskasen Pulakapinaa. Venäläisvaikutteiset, oopperanomaiset joukkokohtaukset olivat auttamattoman teennäisiä. Lisäksi elokuva kaatui kolmeen harhaiskuun: Mikon rakkaat amatöörit, Illut ja Sulit, olivat väärässä ympäristössä. Konginkankaalla heidän mutinansa jotenkin vielä menetteli. Toiseksi Nivalassa kun ollaan täytyy henkilöiden puhua selevää pohojalaasta niin että siihen uskoo. Nyt ne puhuivat mitä sattuu, Mikko itse etunenässä. Kaiken huippuna nimimiehestä oli tehty kansanfarssien koppailija ja hyppyhousu ilman vähintäkään auktoriteettia. Kunnon vastavoimia ei syntynyt.