Panu Rajala

Aattona klo 10.30 löin viimeisen pisteen Huovis-kirjaan, 187 sivua. Nyt sitä vaan ruvetaan parantelemaan ja täydentelemään. Tuli hyvä vapputuuli, raikkaasti puhalteli pihallakin.

Ainakin pari viime vappua olemme juhlineet Helsingissä, nyt taas maalla, missä on jonkin verran hiljaisempaa. Taatan lakitus sujui entiseen tapaan. Raija Westergård piti oikein hyvän puheen muistuttaen Sillanpään naiskuvauksista, samoin vanhuksista, ja luki päälle otteen novellista ’Niinkuin huhtikuun päivä’. Mikään teksti ei kuvaa tätä kuuta paremmin.

Pidimme vastaanoton sillanpääläisille aktivisteille Villa Viehätyksessä, parikymmentä vierasta täytti sopivasti talon ja viimeiset viipyivät kello kolmeen. Päätähtiä olivat Vilja Pylsyn ja Jere Lepolan pienokaiset Tuure ja Saaga. Jälkimmäinen puolivuotias ei ollut moksiskaan vaikka ilmapallo pamahti korvan juuressa. Kuultiin nostalgista vappumusiikki lp-levyjeni uumenista. Marja ja Artsi lämpenivät muistelemaan ”Kenen joukoissa seisot” -sessioita. Oi nuoruus, lauloi Veikko Lavi.

Ponnistimme silti Sarveen vappulounaalle, ei olla sitä siellä koskaan ennen nautittu. Onkin siitä ihmeellinen ravintola, että säilyttää tason jopa vappuna. Serkkuni Osku juhli baarin puolella ensimmäistä eläkepäiväänsä. Illalla ansaittua lepäilyä. Toivomme voimien palautuvan huomiseksi.

Radion lukupiirin keskustelu Lauri Viidan Moreenista oli parempi kuin jotkut aiemmat löysäilyt. Heti kun mukana on Yrjö Varpion kaltainen tuntija, se antaa ryhtiä muillekin puhujille. Kontaktiohjelmien vika on ylenpalttinen yleinen myönteisyys. Puheena olevaa kirjaa ja kaikkea siihen liittyvää on kehuttava silmät soikeina. Leena Laakso (Waltari-seurasta hyvin tuttu) toi nyt tervetullutta kritiikkiä ja ironiaa ohjelmaan.

Ihmettelin vähän kertojia, joilla oli niin raskaita ja pelästyttäviä muistoja romaanista. Kansalaissotaan paljolti keskityttiin, kuinkas muuten. Itse muistan romaanin, jonka luin kai neljään-viiteen kertaan eri vuosina, pääasiassa sen raisun, dynaamisen, riemukkaan kerronnan vuoksi. Kirjoitin siitä ylioppilasaineen ja päätin lukea sen joka kolmas vuosi. Jonkin aikaa tätä noudatin. Synkätkin vaiheet siinä jollain tapaa taianomaisesti kullataan. Sitä kai Väinö Linna tarkoitti, kun hän totesi, että romaanista puuttuu pahuus. Innostuin siitä soittamaan ohjelmaan, mitä en ole aiemmin koskaan tehnyt. Kerroin kuinka Urho Johansson luetutti meillä Norssin pojilla kirjan 1962. Kaikki eivät innostuneet, liian kaukainen maailma stadin kundeille.

Myös ihmettelin pikkuisen Yrjön käsitystä, että romaani on poliittinen. Minä en ole koskaan sillä tavoin mieltänyt sitä. Jos nyt kuvataan talouspulan ilmeneminen tai yhteiskunnallisten tarpeiden luominen tai sodan mieletttömyys, niin se kuvataan elämään kuuluvana, näin on käynyt, näin maailma toimii, ei voi mitään. Ihmisen on kestettävä. En lue Viidan tekstistä varsinaista kritiikkiä, ironiaa kyllä ja teräviä viiltoja, mutta että hän olisi poliittisesti orientoitunut… Niin siis mihin suuntaan? Puolueisiin hän ei kuulunut, joukkoliikkeisiin ei osallistunut. Monen kertoman mukaan hän julisti mielellään, että

Veteraanipäivän juhlaa katsoessa kummastutti, että läheskään kaikki puhujat eivät puhutelleet presidentin ohessa myös rouvaa, ei edes juontaja aluksi. Vain emerituskomentaja Jaakko Valtanen esiintyi täysin kunnialla, muutenkin paras puhe, siinä oli veteraanissa ryhtiä. Myös maanpuolustuskurssimme oltermannin Matti Ala-Huhdan juhlapuhe oli asiallinen. Ei kuultu Sillanpään Marssilaulua, mutta onhan sitä saatu kuulla ja laulaa riittämiin.

Illalla näimme viimein Matti Kuuselan näytelmän Koira tahtoo taivaalle Kellaritatterissa. Viimeinen esitys oli samalla näyttelijä Vesa Kietäväisen 25-vuotistaiteilijajuhla. Näytelmä on sympaattinen ja syvämietteinen kuvaus miehen ja koiran suhteesta, laajentaa alkuperäisen Aamulehden muistokirjoituksen filosofiseksi pohdiskeluksi. Jänneväliä oli Epikuroksesta Waltariin ja Neljään päivänlaskuun. Parhaat hetket kirjattakoon koiraa esittäneen Pirjo Leppäsen tiliin. Erityisesti pidin Risto-koiran monologista exmännän eli entisen emäntänsä rakastettavuudesta. Myös koirien taivas oli valloittavasti kuvattu. Nouskoon tästä Kuuselan dramaatikon ura yhä vapaampiin korkeuksiin.

Pitkän tekstin painellutta Kietäväistä juhlittiin työvisläiseen tyyliin, ja sitten nautittiin buffet ja tavattiin monia tuttuja. Soili Markkanen oli viehättävä, vastikään itsekin juhlinut mainiossa roolissaan Waltarin Gabrielin Ulriikana. Puotila porhalsi paikalle kun jo lähdimme ajelemaan kohti Kyrön maita.

PS Kun näytelmässä kritikoitiin kovin ottein kirkonmiestä, muistettakoon että Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro oli aikoinaan vakuuttunut siitä, että hänen villakoirallaan on sielu ja se pääsee taivaaseen.

Riidelläänkö keskustassa vai ei? Ainakin a-talkissa oltiin hymyilevän sopuisia ja yksimielisiä miltei kaikesta. Kuka oikein riitelee, ei ainakaan Paavo Väyrynen, joka ei ole kuullutkaan mistään riidasta. Mutta puheenjohtaja ja aamun kommentaattorit ovat varmoja, että kyllä piru riidellään ja lujasti.

Jos asiaa hiukan pirahteli sen riidan lomasta, riidelläänkö vaiko ei ja kuka riitelee, niin se hajaannuttava malli, jota keskusta lupaa ajaa, tuntuu aika hyvältä. Hajaannuttakaa hitto soikoon! Vastustamme keskittämistä, niin monta mukavaa lähipalvelua on jo menetetty sekä täällä maalla että kaupungissakin. Kannatamme hajaannuttamista.

Tuomo Puumala vaikutti tulevaisuuden mieheltä, Sipilä pysynee aivoriihen puolella. Mutta kuinka käy Paavon? Tuntuu hiukan oudolta ajatella Puumalaa pääministerinä muista haastajista puhumattakaan, mutta Väyrynen ja Pekkarinen voisivat astua remmiin vaikka huomispäivänä. Alkaisi varmasti tapahtua, hyvää tai huonoa.

Keskusta nousee, se on varmaa, sillä kokoomus ja sdp kuluttavat voimaansa syvenevässä eurokriisissä ja perussuomalaiset ovat huutelullaan menettäneet uskottavuuttaan. Ranskassa ennustan, että Sarkozy ottaa ruhjovan loppukirin ja voittaa niukasti. Saas nähdä.

Ravintola C Tampereella asemaa vastapäätä tuntui hyvinkin laadukkaalta paikalta. Pidimme pienen teatteripalaverin Kirsi-Kaisa Sinisalon, Tapio Niemen ja lavastaja Samuli Hallan kanssa, mutta aiheesta on liian aikaista puhella. Tapion kanssa olemme yhtä loistavaa ideaa haudutelleet, ja nyt se alkaa saada jo vahvempaa jalansijaa.

Hyppäsin junaan ja painelin Villa Kiveen, missä puhuttiin aiheesta

Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa lähestyvät (kesäkuun viimeiset pe-la). Ohjelmalehtinen on valmis, näyttää selkeältä, kannessa Fingerporista tuttu hahmo, lukumies ja rahamies. Teema ei voisi olla polttavampi, ajankohtaisempi: RAHA.

Käytiin tuleva ohjelma läpi ohjelmavaliokunnan kokouksessa Tietokirjailijain toimistossa ja hyväksi todettiin. Rahaa kirjallisuudessa ja myös ihan maailmassa käsitellään päivillä monipuolisesti. Erkki Liikanen Suomen Pankista kertoo avajaisissa löydöistään kirjahyllystä. Sitä rataa mennään. Tehtäväni on perjantaina johtaa seminaari aiheesta Raha ja sana, hyviä puhujia saan johdatella. Lauantaina selviää niin Balzacin, Dickensin kuin Haavikon ja Eeva Joenpellon suhde rahaan. Kirjatoukkain ehtoohuveja rillutellaan taas Ellivuoressa.

Kannattaa panna ajoissa kalenteriin, varailla vaikka huoneita, suunnitella matkaa. Vähän rahaa plakkariin, jotta voi tehdä kirjalöytöjä myyntipöydiltä ja huutokaupasta. Rennot päivät luvassa. Tavataan Sastamalassa.

Illalla viimeisessä Voimalassa tuli esiin kiintoisa kysymys: saako akateemikko laukoa mitä hyvänsä verrattuna kansanedustajan yhä soukempaan sananvapauteen? Antti Nyl

Tapasin Pentti Huovisen, Veikon nuoremman veljen, ja meillä oli leppoisa juttuhetki Topeliuksenkadulla menneen ajan muistoissa. Sain hyviä lisäviitteitä kirjaani. Huvitti Pentin arvio, että Veikon elämä oli lopulta

Vielä luettuani loppuun Kemppaisen kirjan oli mietittävä Arto Paasilinnan olemusta ja merkitystä. Hellästi ja hienovaraisesti Kemppainen kuvaa kirjailijan murheelliset loppuvaiheet ja nykyisen autereisen onnentilan, jota ajankohtaiset kiireet eivät enää kosketa.

Keltaista mediaa moitittiin WSOY:n juhlassa, mutta voisiko se jättää aihetta käyttämättä, jos kuuluisa kirjailija törttöilee niinkin näkyvästi ja kuuluvasti kuin Arto aikanaan. Ei kaiketi ollut tietoa hänen sairaudestaan tai sen luonteesta. Sitä paitsi viinapäissään Arto oli ennenkin pannut tuulemaan ja kuulumaan. Siitäkin Kemppainen kertoo reippaanpuoleisia tarinoita.

Mutta Paasilinnan arvostus meillä ja muualla? Kriitikkokavereita siteerataan elämäkerrassa sen verran, että käy selväksi: kotimaa ei syvään kirjailijaa kumartanut. Mutta Kemppainen näyttää myös kiittäviä kritiikkejä. Pää pidettiin kylmänä, Artoa arvostettiin sen verran kuin hän sinä syksynä antoi aihetta. Tuotanto ei ole kauttaaltaan korkeatasoista. Suuri ostava yleisö seurasi teos teokselta, vaikka taso vaihteli. Kustantajaa hän pönkitti putkituotannollaan, mutta lisäsi myös kirjallisuuden lukemista yleisemmin, arvelisin.

Silti jään miettimään eurooppalaisen kritiikin ilmeisiä yliheittoja. Monessa maassa älymystö pitää häntä suurena filosofina. Tietysti Kemppainen on valinnut parhaat päältä. Eikö Paasilinnaa missään muka moitittu? Mutta ne tasot, joita eräskin italialainen haastattelija oli teoksista löytänyt: pikareskitarina, kova teema, elämänfilosofia ja metafyysinen taso. Kuka ne kunnolla erittelisi ja esittelisi? Hei kirjallisuudentutkimus, tässä perkaamisen arvoinen aihe. Eihän kansainvälisesti tunnetuinta kirjailijaa kannata jättää vain populaarielämäkerran varaan vai kuinka.

Missä yhteyksissä olen itse tavannut Arton? Parhaiten muistan, kuinka hän kutsui Tauno Äijälän ja minut Asemaravintolaan ehkä 1984 ja tarjosi teostensa tv-oikeuksia MTV:lle. Jotain kränää oli tullut Ylen kanssa. Äijälä tarttui heti täkyyn,

Kävin onnittelemassa Arto Paasilinnaa (70) WSOY:n salongissa. Viimeisiä tilaisuuksia näissä perinteisissä tiloissa, haikeaksi vetää.

Lämminhenkinen tilaisuus siitä muodostui. Juhlakalu saapui poikansa Petterin, toisen syntymäpäiväsankarin, saattelemana ja tervehti yleisöä reippaalla kädenheilautuksella. Siinä he sitten istuivat rinnan eturivissä, isä ja poika, silmäillen toisiaan tyytyväisen oloisina. Peräti seitsemän puhetta pidettiin, kaikki hyviä ja kohtuullisen lyhyitä. Leena Majander toimi avaajana ja emäntänä. Ministeri Arhinmäestä tuli esiin ennen tuntematon puoli: henkevä humoristi. Luokkatoverini Jorma Kaimio muisteli yhteisiä ulkomaanturneita Arton kanssa. Niitähän Aleksi Siltala jo kuvaili aamun Hesarissa varsin repäisevästi. Jorma pysyi vähän hillitymmällä linjalla ja niin kaiketi Artokin hänen seurassaan.

Paasilinnan menestys Euroopassa on todella huomattavaa ja innostunutta, ei kai sen mittasuhteita vieläkään meillä oikein tiedetä ja tajuta. Ruotsin kustantaja Dorotea Bromberg antoi siitä oman todistuksensa, samoin kaiken alkuunpanija, Jäniksen vuoden ja monen myöhemmän teoksen ranskantaja Anne Colin du Terrail. Kuvaa täydensi asia- ja numerotiedoin Filin johtaja Iris Schwank. Kuultiin rakastettavia, kiitollisia, lämpimän ihailun täyteisiä puheita Artolle. Ja mies sen kun nyökkäili mielissään kaikille ylistelyille.

Joten oli ihan hyvä, että Reino Paasilinna sai sarkastisemman sananvuoron muistellen veli Arton lapsuuden ja nuoruuden vaiheita jokseenkin railakkaasti. Monitaitaja nuoresta pitäen, se tuli selväksi. Esko Salminen kruunasi tilaisuuden esittämällä Ukkosenjumalan pojasta Rutjan kuusi käskyä ihmiskunnalle. Leena arveli Arton itsensä sekä noudattaneen että rikkoneen kaikkia.

Arto piti lopuksi kiitospuheen, jossa komeakaariset lauseet kohottelivat lisää kirjailijaa maailmanlaajuisen maineeseen ja viisauteen. Hän antoi myös armeliaasti anteeksi kaikille roistoille ja roikaleille, joita on joutunut uransa aikana kohtaamaan, ja vakuutti ettei kanna meille enää kaunaa. Mikä helpotus, joten saatoimme puolestamme kohottaa onnittelumaljat huojentunein mielin.

Yleisen hulinan lomassa ehdin toimitella omia sopimusasioitani ja tavata Vanhan kirjallisuuden päivien puhujaa Anna Baijarsia ja ohjelmatoimikunnan uutta jäsentä Jussi Lähdettä ja ohimennen valmistella ensi viikon kokousta.

Palailin tuulisesta ja kolean sateisesta Helsingistä junassa Tampereelle ja edelleen bussilla Kyrön kirkolle, mistä Marja minut poimi talteen. Luin tilaisuudessa julkistettua Jouni K. Kemppaisen elämäkertaa Onnellinen mies Arto Paasilinnan lievästi sanoen värikkäistä elämänvaiheista. Onpa vetävä kirja, parempi paljon kuin siitä käytyjen aamutv-keskustelujen jälkeen olisi odottanut. Menomatkalla luin taas Paasilinnaa parhaasta päästä, Ulvovaa mylläriä. Onhan Arto tosiaan ilmiö, ei voi väittää vastaan. Kerta kaikkiaan kekseliäs kirjailija ja kova kaveri. Merkillinen luonnonvoima heikkouksineen ja hulluuksineen. Mistä hän kaiken on ammentanut?

Jotenkin hän tuo mieleen Sillanpään, vaikka tämä oli selvästi kultivoituneempi boheemi, mittasuhteiltaan silti saman painoluokan rellestäjä. Häntä ja Paasilinnaa yhdistää myös onnellinen, ajaton, muistin hämärtämä vanhuus, vaikka Taata pysyi silloinkin kirkkaampana ja esiintymiskykyisempänä eikä tarvinnut muuta hoitokotia kuin tyttärensä kotoisen huushollin Herttoniemessä.

Minulle Paasilinnan kaaren tutkiskelu on tervetullutta sparrausta, kun valmistaudun viimeistelyrynnäkköön Veikko Huovisen merkeissä. Miehet eivät tunnetusti olleet ystäviä, kuten Kemppainenkin kirjassaan toteaa. Mitä eroja, mitä yhtäläisyyksiä? Miksi Paasilinna murtautui valtavaan kansainväliseen maineeseen, kun taas Huovinen pysyttäytyi kotimaan tähtenä, joitain pohjoismaisia ja itäblokin sekä saksalaisia käännöksiä lukuunottamatta? Näitä voin tässä vielä joutessani pohtia. Missä hurjien satiirikkojen polut yhtenevät, missä eroavat?

Istanbul-teema jatkuu itsepintaisesti.

Aamulla Studio55:ssä Maarit Turtiainen kertoi kaupungista ja sitä koskevasta kirjastaan Punainen paasto. Keskustelu pysyi keveällä turistitasolla, kirjasta en osaa sanoa. Illalla teema syveni huomattavasti: dokumentti Orhan Pamukin Istanbulista näytti murhemielisen Nobel-kirjailijan, jolle kotikaupunki kertoo surusta ja tappiosta, esittäytyy etupäässä mustavalkoisena ja on kauneimmillaan lumen peitossa. Paljon tuttuja näkymiä, äsken juuri käyskenneltiin noita Cihangirin kujia. Kirjailijan työhuone, jonka seinän mittainen ikkuna antoi Bosporille, herätti vilpitöntä kateutta.

Pamuk sai Nobelin, kuten hän itse myönsi, aikaisin ja kesken kirjailijanuransa. Hän jatkaa kirjoittamista täydellä höyryllä. Monet ovat palkittuina lopettaneet, myös meidän Sillanpäämme, joka sai sen 51-vuotiaana, siis nuorempana kuin Pamuk. Ohjelma herätti halun käydä vielä viidennen kerran Istanbulissa.

Kaiken lisäksi pääministeri vieraili Turkissa, mukanaan kauppaministeri ja sisäministeri. Saadaanko Turkin EU-into enää nousemaan? Maa on taas kääntymässä itään ja sisään, islam valtaa menettämiään asemia.

Kotimaassa tapahtuu hurjia, tuomioita jysäyteltiin Ike Kanervalle ja liikemiehille. Merkillistä etteivät osanneet olla varovaisempia. Surettaa vanhan työkaverin Tapani Överbastubackan ankara vankilatuomio, iloisena veikkona hänet muistan MTV:n käytäviltä, kovasti solmi kontakteja jo silloin. Luulen että hän on heilunut kovempien miesten apukaverina, sinisilmäisesti. Tässä jaeltiin rahaa ronskisti ja julkisesti; hakeutuuko poliittinen taustavaikutus vastedes salaisempiin kanaviin? Virtaava vesi kovertaa padon kohdatessaan uusia uomia.