Katsottiinpa vanha elokuva, Laulu tulipunaisesta kukasta. En ole uskaltanut katsoa sitä yli 40 vuoteen.

Mieleen palasi paljon muistoja ja ihmisiä. Kesän 1971 vietin Mikko Niskasen Käpykolossa, kirjoitin Linnankosken romaanin mukaan ja Mikon käskyjä noudatellen käsikirjoituksen ja sitten seurailin vähän kuvauksia, Ruunaankoskillakin kävin Lieksassa. Unohtumaton kesä! Asuin siinä riihestä tehdyssä pääpirtissä, Mikko itse Niskavillassa. Päivittäin tapasimme ja ajelimme pitkin Konginkankaan pitäjää etsimässä kuvauspaikkoja, sopimassa avustajia ym. Tuottaja AC kävi joskus tervehtimässä, katsomassa missä mennään.

Kysyin aluksi vähän ihmeissäni Jouko Tyyriltä, joka oli tämän hankkeen puuhamiehiä ja rahoittajiakin Ylen puolelta, että miksi Niskanen haluaa tehdä uuden version näinkin puhki kalutusta teoksesta. Tyyri sanoi, että katsos, Mikko valitsee rooleihin kauneimmat Keski-Suomen tytöt ja nai ne kaikki, ja jos se naimisen riemu näkyy elokuvassa niin siitä tulee hyvä.

No ihan niin ei sitten käynyt. Elokuvasta, kun sen nyt katsoi, puuttuu juuri se sisäinen syke ja hehku, joka tarvittaisiin näinkin tutun aiheen eloon herättämiseksi. Ihmeen yksitotisesti siinä rakkautta ja erotiikkaa kuvataan, jatkuvina pussailevina lähikuvina. Oliko Mikolla vähän yksioikoinen käsitys lemmentoiminnoista? Suoraan petiin ja huohottamaan, siinä kaikki. Lähikuvat tietysti säästivät vaivaa ja kustannuksia. Tarina oli muutenkin leikattu kulkemaan kovin rivakasti, muutama tunteileva välikuva sojotti siellä kökkönä ja yksinäisenä.

Totta on sekin, mitä Römpötti sanoo Hesarissa, että ajankuva on huolimaton. Mikko halusi sen jonnekin romaanin ja nykyajan epämääräiseen välitilaan, ja sitten siitä tuli tuommoinen. Ei ollut aikaa eikä varoja viimeistellä ajankuvaa. Repliikkien kielen säilytin Linnankosken asussa, mitä Pertsa Melasniemi suorastaan vastusti välillä. ”Isken suon mutaisen rintaan!” Ei tämmöistä voi sanoa, Pertsa valitti. ”Minusta se on helvetin voimakkaasti sanottu, mutta jollei se sovi sinun helsinkiläiseen suuhusi niin…” Aina Mikko puolusti työn eetosta patetiaan asti.

Koskenlaskut olivat parempia kuin muistin, vaikka todellista aitoutta ei yksinlaskuihin tietenkään saatu – mitä nyt Mikko itse pyöri ja pulikoi tukkien varassa ja putosi ihan oikeasti ja oli tästä saavutuksestaan pirun ylpeä.

Kuvaaja Ossi Harkimo oli hieno herrasmies ja opetteli tässä värikuvausta. Olisi voinut olla enemmänkin maisemakuvia. Poikansa Harry pinkoi klaffipoikana ja joutui pikkurooliinkin kylänpoikana. Ei tainnut leffatyö maistua Hjallikselle, sillä Mikko prissasi häntä olan takaa. Ossi kysäisi kerran Mikolta, että kun nämä konginkankaalaiset on näin mukavia ihmisiä, niin miten sinusta on noin vittumainen tullut. Mikko väitti että SF pilasi hänet.

Ihania olivat kuitenkin elokuvan tytöt, jäykkinäkin ja teennäisinä ihmeen suloisia. Oli Soili nuorena Pihlajanterttuna, Marjut Gasellina, Marjatta herkkänä Tummana tyttönä, toinen Marjatta Kyllikkinä tosi varauksellinen (nykyisin rouva Volanen), oli monia muita mieleen jääneitä kaunokaisina. Ei Mikkokaan niitä kaikkia saanut, ehei, joten elokuva jäi valitettavasti vaille Tyyrin ennustamaa hehkua. Muistorikas juttu silti, ei niin kiusallinen kuin luulin. Naisten saatossa, Olavin elkeissä alkoi pahaenteisesti kirjallinen toimintani. Marjaa tämä suuresti huvitti. Kiva oli minustakin nähdä vuosikymmenten päästä tämä hellyttävän kömpelö debyyttini skenaristina.