Lassi Nummi on kuollut. Viimeksi tavatessamme Otavan tilaisuudessa hän oli pyörätuolissa, kovin kuihtunut, mutta katseeltaan kirkas ja jopa vekkulimaisen näköinen. Pirkko häntä lämpimään tapaansa luotsaili.

Runoilija liittyi Sillanpään ystäväpiiriin ja Saaran salonkiin, näin häneen tutustuin jo 1960-luvulla. Nummi seurasi Taataa huolehtivana adjutanttina moniin kirjallisiin matineoihin. Niistä on peräisin anekdootti jonkun katsojan närkästyneestä kommentista: – Vanha äijä kertoo rivoja juttuja ja nuori mies nikkailee vieressä silmää yleisölle (Nummella oli tämä tahaton taipumuksensa).

Nummet kävivät Hämeenkyrössä Sillanpään Suvessa 1978 ja seurasivat Myllykolun näytelmää, kirjoittikin Lassi näistä suopeasti Uuteen Suomeen. Häntä haastattelin nauhaan, täytyykin kaivaa se arkistosta esiin. Kun Elina kuoli, pyysin Lassilta lupaa siteerata hänen runoaan kuolinilmoitukseen.

Näin 50-lukulaiset poistuvat. Jäljellä on enää Antti Hyry luomisvoimaisena, elossa myös Veijo Meri ja Kai Laitinen, tietysti modernismin promoottori Heikki A. Reenpää, joka mukavasti muistelikin Lassia radion Kultakuumeessa. Vanhimmat tradition kantajat keskuudessamme tulevat jo 40-luvulta: Sirkka Selja ja Aila Meriluoto.

Lassi Nummi oli täysi runoilija siinäkin mielessä, että hallitsi perinteiset runomitat, tunsi maailman runoperintöä aina Kiinasta ja Raamatusta alkaen, oli syvästi sivistynyt klassinen lyyrikko. Hän hengitti itsestään selvästi runon kieltä.

Illalla ajelimme Työväen Teatteriin: Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus (The Banality of Love), muutaman teatterin yhteishanke, nyt TTT:n vanhalla päänäyttämöllä (joka siis enää ei ole Salmelaisen näyttämö, ehkä nimi rassasi uudempia ohjaajia).

Hieno näytelmä oli (valittu vuoden 2009 näytelmäksi Israelissa), hyvä älykäs teksti, osuva roolijako kärjessä Seela Sellan erinomainen Hannah Arendt, kiistelty Saksan juutalainen älykkö ja professori vanhana. Elena Leeve näytteli kauniisti ja topakasti häntä nuorena. Keskeisenä aiheena nuoren naisen arveluttava rakkaus opettajaansa, myöhemmin natseihin liittyvään filosofiin Martin Heideggeriin (Matti Onnismaa). Tositapahtumiin perustuva luotaus tunteen, tieteen, moraalin ja politiikan moniprobleemaiseen ristiriidakkoon. Nuori mies kaksoisroolissa Kasimir Baltzar, ohjaus Taru Mäkelän.

Juuri tällaisesta teatterista pidän: ei brassailla tehoilla, karjunnalla, fysiikalla, vaan luotetaan sanan tehoon, filosofiaan ja ihmiskuviin. Väliajalla oli antoisaa keskustella Risto Ahdin ja Ritva Hokka-Ahdin kanssa, Ristolla tuntui näet olevan parempi tuntuma sekä Heideggerin että Arendtin kirjoituksiin kuin minulla. Opimme taas paljon, kannatti ajella ja jäljestäpäinkin ajatella.