Alkoi putoilla sadunomaisia lumihiutaleita. Maa on valkea, puitten oksat huurteiset, kuin entisinä jouluina joskus.

Ajelimme Tampereelle katsomaan Sudenmorsianta. Aino Kallaksen väkevä juttu, virolaisen kansantaruun perustuva, sävähdyttävänä esityksenä vanhalla kunnon Salmelaisen näyttämöllä, jolta on häpeällisesti menty poistamaan tämä teatterin kunniakkaasta historiasta kertova nimi.

Mutta esitys korvasi senkin kömmähdyksen. Erityisen hienoja olivat tietysti Jukka Haapalaisen ja Sirpa Suutari-Jääskön tanssitulkinnat. Siteeraan vaimoani, joka huokaili, ettei ollut koskaan nähnyt niin lihallista, sensuellisti vaikuttavaa tanssia, ei missään baletissakaan. Koreografia oli heidän omansa ja sen huomasi. Muu Tiina Puumalaisen ohjaama toiminta kertoi keskitetysti maagisen legendan, jota sopii tulkita kuinka symbolisesti hyvänsä. Kallaksen ja Leinon suhdetta siinä ainakin on uumoiltu taustalla ja vaikka mitä.

(Täällä maalla ei ole nyt käsillä Laitisen elämäkerran toista osa, joten en voi tarkistaa mitä Kai asiasta on arvellut.)

Näyttelijöistä jäivät hauskasti mieleen Kristiina Hakovirran hyvin annostellut huumorinpilkahdukset Lembra-Liisun osassa. Joukko näytteli muuten yhtenäisesti, kuoron tavoin, joukkosuggestio tuli hyvin esiin. Musiikki toimi hyvin, Jarkko Tuohimaa ja kumppanit asialla, Kimmo Pohjostakin kuultiin (nimi väärin käsiohjelmassa).

Tapasimme pitkästä aikaa tuttuja, entinen esimieheni yliopistolta Aarre Heinon Tarjoineen ja vanhan opiskelukaverin Seppo Kangasniemen vaimoineen. Tarjosin väliajalla kuohuviinit Sinalle ja Mailalle, ja jälkimmäisen taiteilija Böhmin luo ajoimme pikkujatkoille, joista tulikin muistettavat valloittavassa Peppi Pitkätossun talossa Siurossa. Herkuttelimme eleganttia iltapalaa, kuulimme pianonsoittoa ja tyttöjen huvittavia juttuja kylliksi saakka.

Kotiin ajellessamme maisemat olivat peittyneet kauttaaltaan pehmeään lumivaippaan. Pehmeästi keinahdimme yön tuntina perille, eikä yhtään ajoneuvoa tullut vastaan. Olipa nautittava loppiaisaatto.