Panu Rajala

Olipa vaan ajettava viimein sinne Seleentakusten kesäteatteriin Ikaalisten Röyhiön perälle, josta on monta juttua kuultu. Kun Marja lähti lapsenlapsen paimeneksi Turkuun, Artsi suostui ajomieheksi ja Saarakin mukaan; pyörällä matka olisikin aika tappava näillä helteillä.

Suti Aittoniemi on taannoin näytellytkin muhkeasti meillä Myllykolussa ja tehnyt aiemmin yhden näytelmän Röyhiöön; tämä Lentäjäluutnantti Linkreenin kiimaviikko on toinen. Mitähän tästä voisi sanoa. Paikka on mainio notkelma kylätalon pihasta ja katsomoa laajennettu, jotta siihen mahtuu 500 katsojaa. Katsomo tuli täyteen suomalaisia. Jotakin tässä siis täytyy olla.

Sutin näytelmä on niin sui generis, omaa luokkaansa, että se oikeastaan putoaa kokonaan hyvä-huono akselilta. Sitä ei voi verrata mihinkään. Se on äärilleen venytetty vitsi, joka esitetään paikallisin voimin niin lapsellisen kömpelösti, että siitä melkein viehättyy ellei välillä kiusaantuisi. Se on reilua junnaavaa vanhanaikaista kyläteatteria, jossa kaikki asiat selostetaan perusteellisesti. Sutin kunniaksi on mainittava, että hän ei urheile vituilla ja perseillä kuten niin monet tekstinvärkkääjät. Hän kertoo sakean jutun jotensakin puhdashenkisesti, omalla tavallaan kuten sanottu. Ronskeimpia lohkaisujaan hän tuntuu säästelleen.

Samaa aihetta, laestadiolaisten ja varsinkin korpelalaisten seksuaalitapoja on aiemmin käsitellyt Ilpo Tuomarila huomattavan räikeästi ja suoden näyttelijöille anteliaita itsehäpäisyn tilaisuuksia. Tässä pysyttiin hyväntuulisesti kohtuuden rajoilla, vaikka annettiin ymmärtää kaikenlaista. Suti voisi olla kohtalainen vanhan kansan novellisti, kun saisi hyvän editorin tuekseen.

Mutta mietteisiin joutuu, kun laittaa rinnakkain tämän ja Hämeenkyrössä nähdyn Kuningasjätkän. Kumpikin varsinaisia perussuomalaisuuden havaintoesityksiä. Ja kumpikin muuten naisen ohjauksia, tämä Marja Nurmisen. Tuloksena yksiselitteistä seksivoittoista hyvää makua karttelevaa pölhöteatteria, joka tahtoo näyttää kuinka helposti höynäytettäviä naiset ovat. Aikamme tiedostavan naisen luulisi vajoavan myötähäpeästä penkin alle. (Saara melkein vajosi, mutta säilytti malttinsa.) Onko katsojakunta tahallaan taantunut jonnekin 40-ja 50-lukujen mieltymyksiin? Jolloin eliittiä irvaileva kansanomaisuus Repe Helismaan johdolla vietti riemuvoittoja. Mille kansa oikein nauraa? Tässä kahteen kertaan niinkin tuoreelle tokaisulle kuin: ”Haista paska!” Tee näille sitten jotakin kohottavaa teatterintapaista.

Neljättä hääpäiväämme vietimme ensin kukkasin ja lahjoin parvekkeella ja sitten ajelemalla kauemmas länsirannikolle Yyterin sannoille lekottelemaan. Näin täydellinen lomapäivä on harvinaisuus, ja siitä otettiin kaikki ilo irti. Yyterin rauhallisella rantaosuudella on perin lokoisaa, ja meressä vilvoittavaa uida, vaikka ranta onkin matala kahlata. Kansa kuului dyyneillä puhuvan äänekkäästi Matti Nykäsestä ja äsken kuolleesta Mika Myllylästä.

Jatkoimme Reposaareen kalaravintola Merimestaan: hyvä seisova pöytä ja komeat näköalat merelle. Suositeltava paikka.

Ja sitten mutkittelimme pikkuteitä Noormarkun ja Lavian ja Suodenniemen kautta kohden kotomaisemia. Hauska on joskus katsella aitoa Satakuntaa, erityisesti Ahlaisten hyvin säilyneet kylänäkymät miellyttivät silmää.

Hellettä hellitti iltauintiin saakka. Täydensimme kansanomaisen juhlapäivän seurailemalla tv:stä Seinäjoen tangoja, nauttimalla vähän viiniä ja muistelemalla onnellisia yhteisiä vuosiamme, joita muutamia on jo ehtinyt kertyä. Aika tuntuu itse asiassa pitemmältä, kuin olisimme jo vanha vakiintunut ja silti nuorenmielinen pariskunta. ”Pienikin hetkinen kanssasi on ikuisuus”, siteerasi ilkikurinen vaimoni.

Nythän Vanhan kirjallisuuden päivät levisi mediaan hyvinkin näkyvästi, kun tässä lehtiä ja muuta selailen. Itse aihe, teema, vetää aina tehokkaammin kuin parhaatkaan kampanjat. Niin näkyy käyneen tässäkin. Toimittajat haluavat yleensä itse keksiä sen, mistä kiinnostuvat. Hyvä kun kiinnostuivat rikoksesta, vanhoista kirjoista ja Juhani Ahosta, vähän sarjakuvistakin.

Ne jotka tulevat ensimmäistä kertaa Sastamalaan ja Sylvään koululle hämmästyvät säännönmukaisesti tapahtuman laajuutta. Se on todellinen kansanjuhla, valtavat yleisöt ja ahkerat ostajajoukot. Hyvä säilyttää tällaisia yllätyksen mahdollisuuksia. Jopa Pitko myönsi, että päivät onnistuivat, kun aamulla tihkusateessa pelailtiin. Asko oli etsinyt täydennystä poikien seikkailukirjmme Artsin ja Saaran kanssa mahdollisuuksista löytää vielä uusia Inha-aarteita vaikkapa Törmän kompostista tai muualta Soinilan tanhuvilta. Kuuluisia lasinegatiiveja on hyvin löytynyt ”Aamun kätköistä”, mutta arvatenkin niitä on yhä kadoksissa yhtä suuri määrä. Aamu Nyström oli tietysti paikalla luentotilaisuudessa, ja hänen kirjansa Inhasta mainittiin. Matti Huusari johti puhetta. Kun muistetaan kiitettyä Lokkia heidän pihassaan, Ikaalinen on vahvoilla kulttuuritarjonnassaan. Ja soiteltiinhan siellä niitä haitareitakin tässä taannoin, joihin huveihin emme ehtineet.

Raskasta ja antoisaa on käydä läpi nämä jokakesäiset turnaukset. Ja suuri on helpotuksen tunne, kun päivät taas ovat ohi. Syksystä saakka näitä on suunniteltu, kokoustettu, keskusteltu ja soitettu puhelinta – ja tässä viimein ollaan. Paras palkinto on raukea onnistumisen tunne.

Hyvinhän ne nimittäin menivät: hurja helle kuten ennenkin, valtavasti väkeä ja kirjoja ja ohjelmaa ja kaiken päälle myrskyisä ukkonen, joka jyristi ja salamoi rikosseminaareihin omat jylisevät tehosteensa.

Rikos osoittautui monipuoliseksi ja innostavaksi teemaksi. Siitä saatiin yllättävän paljon irti. Ehkä ohjelmaa on jo tungokseen asti, niin että kaikkein mieluisin homma, kirjapöytien äärellä kiertely, jää omalta osaltani ihan liian vähälle.

Torvisoitto avajaisissa virittää juuri oikean kansanjuhlan tunnelman, ja Jakob Södermanin muistelupuhe nuoruutensa kirjastosta Oulunkylässä samoin.

Tässä voin poimia vain joitain muistiin jääneitä tähtihetkiä. Johtamassani pääseminaarissa perjantaina Kirsti Mäkinen piti mallikkaan, hienosti tasapainotetun esityksen rikoksesta, synnistä ja häpeästä kirjallisuudessamme. Teemu Keskisarja latasi selväsanaisesti karmeita rikoksia kaukaisilta vuosisadoilta, joita väristen kuuntelimme. Ja lopuksi Lasse Lehtinen juoksutti poliittisten murhien ja rikosten sarjaa aina Kustaa III:n ajoilta lähelle nykypäivää. Hattuja ja myssyjä on aina löytynyt eri aikoina, eikä jako ole vieläkään vanhentunut, päinvastoin. Tänään Nato jakaa kansaa hattuihin ja myssyihin.

Perjantai huipentui karmeisiin murhaballadeihin, joita Heikki Laitinen tulkitsi äärimmäisen eläytyvästi ja Kimmo Pohjonen revitti hanuristaan sointuja, joita siinä ei voi ollakaan. Hurmoshenkinen, verta hyytävä musiikkituokio!

Vain avajaisten ajoituksessa ja ehtoohuvien järjestelyissä on mielestäni enää toivomisen varaa. Seurahuone ei paikkana toiminut, mutta kuultiinhan Vesan hersyvä pakina aiheesta ”Radio tekee murron” ja hävittiin tietokilpailussa naapuripöydälliselle, mikä kirveli karvaasti mieltämme. Palattiin Ellivuoreen kuin kotiin, tavattiin vanha johtajamme Kari Häkämieskin, joka puuhaa jo täyttä päätä uutta kirjallisuustapahtumaa Pyhtäälle. Hämeenkyrö menetti hyvän alkuiskun, mikä ei ketään yllätä.

Lauantai lähtee raukeammin liikkeelle, mutta sähköistyi jo kirjallisten varkauksien kohdalla. Sanna Nyqvist ja Outi Oja valaisivat kaikenlaisia sumutuksia ansiokkaasti, ja Anssi kertoi törkeistä varkauksista pitkällä antivariaattorin urallaan. Juuri tällöin alkoi kiukuttaa, että seminaarit ovat näinkin kiinnostavia eikä ehdi tarpeeksi muualle tuttuja tapaamaan ja kirjoja tutkailemaan.

Teimme varsinaisen arviovirheen, kun sijoitimme paneelikeskustelun Juhani Ahosta auditorioon. Tila ei riittänyt alkuunkaan, ja tapahtuma piti siirtää juhlasaliin. Sekin tuli melkein täyteen, kuulijoita vähintään puolentuhatta. Kun Juha Seppälä kamaristaan näki selvästi, että Aho ei ketään kiinnosta (Aamulehti äskettäin), hänelle tekisi hyvää tulla toteamaan omin silmin missä klassikon kohdalla mennään. Mutta siihen ylevä kolumnisti ei tietysti koskaan alennu.

Aho-keskustelu sujui mallikkaasti Tuula Uusi-Hallilan selkeällä puheenjohdolla. Varsinkin Lohjan kaupunginjohtajan Simo Juvan näkemykset virkistivät, hän oli todella tutkinut Juhani Ahon teokset ja tulkitsi niitä tuorein silmin. Eppu Nuotio hauskuutti kokemuksillaan, ja minäkin siinä yritin jotakin nostaa tulossa olevasta kirjastani esiin. Ainakin Ahon monipuolisuus ja kansainvälisyys tuli todistetuksi, hänen herkkyytensä, hienovireinen ihmiskuvaus ja luontotunne. Nostin eturintamaan Hajamietteet kapinaviikoilta, vaikuttava teos! Juva nosti herännäisnovellit, Eppu ihme ja kumma Rautatien. Aho tarjoaa jokaiselle jotakin. Saimme kiitoksia ja olimme tyytyväiset.

Enää oli suuri dekkaripaneeli, missä Paula Arvas johdatteli koko porukan pohtimaan teostensa lähtökohtia ja yllykkeitä: heitä olivat Outi Pakkanen, Harri Nykänen, Hannes Markkula, Seppo Jokinen ja Kari Häkämies. Mietittiin kannattaako rikos dekkaristeille, arviot vaihtelivat: ainakin yksi, ehkä neljä tai viisi alan tekijää elää kirjoillaan.

Sokeri pohjalla: kaikkein hauskin tyyppi, iloisin esiintyjä oli Göteborgin kuvaaja Åke Edwardson, komisario Winterin isä. Aurinkoinen vekkuli, itse ystävällisyys, sitä paitsi erinomainen kirjailija. Hänen dekkarinsa tai tarkemmin poliisiromaanit ovat puhdasta kaunokirjallisuutta. Ostin yhden lisää, menossa on Himlen är en plats på jorden. Suosittelen. Marianne Peltomaa Åken kanssa lavalla sujuvasti jutteli, ja Jarmo Papinniemi johdatteli.

Hohhoh, siinä sitä olikin. Joku muu voisi kertoa ihan toisen linjan, erilaiset päivät. Tämä on vain remmissä olevan hajamietteitä. Käytännön järjestelijäthän nämä päivät varsinaisesti tekevät, kirjakauppiaiden ja näytteille asettajien armeija sekä Sastamalan kokenut koneisto, kärjessä toiminnanjohtajamme Johanna Kurkikangas, jota Kirstin kanssa kiitimme lopuksi kalevalakorulla.

Mutta varsinainen taivas maan päällä kohdattiin, kun päästiin lauantaiehtoona kotisaunaan ja polskahtamaan järven laineisiin hikisten vuorokausien päätteeksi, ohjelmaan väkevästi osallistuneet Kirsti ja Vesa seurassamme. Ja sahtikin maistui ihanammalta kuin aikoihin. Tunsimme tämän loppurentoilun totisesti ansainneemme.

Vuoden lyhin yö takana. Sillanpään Elämässä ja auringossa sovitaan muuan tapaaminen vuoden lyhimpänä yönä. Se kannattaa aina lukea uudelleen tähän suven herkimpään kohtaan.

Nyt on elämä pelkkää kokkorannan kunnostusta ja muuta käytännöllistä, mutta ajelimmepa sentään illalla Ikaalisiin kahdesta hyvästä syystä. Ensinnä Hämeenkyrön ja Ikaalisten kauan jauhettu yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon alalla on viimein vahvistettu, ja sehän tuntuu hyvin luontevalta ratkaisulta. Molemmat kunnat sinnittelevät itsenäisinä ellei nyt uusi hallitus lue sellaisia talousukaaseja, että kaikki taas mullistuu.

Toinen ratkaisevampi syy oli se, että Ikaalisissa voi nähdä maailmanluokan dramatiikkaa. Tšehovin Lokki on kaikkien aikojen suosikkini näytelmien joukossa, ei välttämättä paras mutta läheisin. Ja sehän oli nyt nähtävillä Huusarien Tuomarintalon pihassa!

Viime kesänä siellä jo alkoi tämä tšehovilainen kausi, nähtiin Kirsikkatarha, joka vielä ensi-illassaan oli vähän tapaileva yritelmä ja vahvistui kuulemma jatkossa. Nyt menimmekin Matin käskystä vasta kypsää esitystä katsomaan, ja sehän kannatti.

Ohjaaja Marko Saario, joka keksi alkuaan tämän näytelmäpaikankin, oli selviytynyt ihmeen hyvin mahdottoman tuntuisesta tehtävästä. Lokki harrastajanäyttelijöillä voisi herättää epäilyn puistatuksia, mutta ne karisivat nopeasti. Esitys oli vilpittömästi viritetty oikeaan tunnelmaan. Saario oli etevästi lyhentänyt tekstiä, mutta säilyttänyt sen ytimen hyvällä pieteetillä. Näin saimme siinä suvisella penkillä nauttia tiiveimmästä Lokista, minkä muistan. Sillä onhan näitä nähty aina siitä Kaliman ohjaamasta unohtumattomasta esityksestä Kansallisessa syksyllä 1962 ja viimeksi jopa Moskovan Taiteellisen teatterin vierailuna toissatalvena Helsingin Kaupunginteatterissa.

Yksi mikä auttoi esitystä selviytymään oli osuva roolijako. Tukipilareina olivat kokeneet Ritva Viitaniemi Arkadinana ja Jussi Niinenmaa Trigorinina, edellinen sopivan dramaattisesti eloisa ja jälkimmäinenkin aika osuva hahmo kirjailijaksi, joskin tyypin pehmeys jäi jossain määrin Jussin jyrkän olemuksen varjoon. Aivan verrattomia olivat Eila Järvinen Polinan osassa ja itse todellinen valtioneuvos Sorin, Veikko Heino, josta kasvoi esityksen muhkein yllättäjä. Entä nuoret, itse Kostja ja Nina, nämä traagiset taiteilijanalut. Vili Äijö ja Veera Hauhia olivat hellyttävästi oikean ikäisiä, heissä paloi aito liekki, vaikka puheilmaisu oli vielä innokkuudessaan kovin syöksyilevää. Kostja komea, hermoherkkä, Ninan arkuus tuli kauniisti esiin. Hyviä löytöjä olivat kaikki, Jouko Hannu parantaa hänkin näyttelijänä kyynisen tohtori Dornin osassa. Marra Lukander oli lystikäs sisäkkö, esitteli prologissa roolihenkilöt.

Erityiskiitos esityksen tyylikkäälle aikakauden mukaiselle puvustukselle (Hilkka Rantapuu). Lavastus oli laitettu aika ahtaaseen nurkkaan; eihän se lautaliiteri (ensin Kostjan teatteri) oikein salis

Nyt alkaa kulkea. Sain neljä rankkaria sisään viidestä. Vain Asko pystyi samaan. Loppukesästä tulee kiihkeä. Samalla arvailimme, millainen kulttuurin ja urheilun ja opetuksen nousu onkaan edessä, kun vastaavina ministereinä on kaksi kovaa jalkapalloilijaa, Gustafsson ja Arhinmäki. Hyväksymme heidät ja seuraamme otteitaan tarkasti.

Asko oli käynyt seniorien kanssa Ilmajoella ja antoi Taipaleenjoesta myönteisen lausunnon. Minä yritin puolustella Pyynikin Rauta-aikaa. Ikaalisissakin pitää käydä ennen juhannusta Lokkia ihmettelemässä. Kovaa kulttuurisakkia on joukkueemme.

Ilahdutin Mattia (Pitkoa) tiedolla, että hänen valintansa elämänsä elokuvaksi

Katseltu vähän mitä muut kirjoittavat näistä teattereista.

Jussi Suvanto (Al) ja Lauri Meri (HS) ovat jokseenkin yhtä positiivisella mielellä Pyynikin Rauta-ajasta. Kriitikkojen suosikiksi sitä olisi voinut ennustaakin, tuskin yleisön. Kumpikin sulattaa helposti tulkinnan ylimääräisen koukun, suoran siirtymän Haavikon omaan elämään. En minäkään sitä pahana pitänyt, mutta turhana. Eleenä se on kaunis hommage Haavikko-vainaalle ja Marja-Liisalle myös. Nuorempi Haavikko olisi vaatinut sen pois, vanhempi heltynyt. Seppo Soini siellä autokentällä lausahti, että jotain voisi jättää katsojan omaan oivallukseen. No tässä riitti kyllä muuten oivallettavaa, vaikka pinta näyttää helpolta. En yleensä innostu vanhojen draamojen siirtelystä nykyaikaan, mutta tämä riski kannatti. Se tehtiin kyllin sumeilematta, aivan hottonaan.

Katariina Fleming kirjoittaa myös muutaman kriittisen kommentin Ilmajoen Taipaleenjokeen Ylöjärven Uutisissa. Ehkä se Kirstin Lady Domina -asu on vähän outo, olen samaa mieltä. Jatkosodan saksalaistunnelmiin se jo voisi sopia. Kikan nuhjuinen elämä Helsingissä talvisodan aikana oli kaukana tällaisesta glamourista, mutta kysehän voikin olla Jylhän sodan sokaisemista mielikuvista. Stalinin farssihahmoa en pitänyt niin hulluna, se on propagandan mukainen ja sotilaiden kuvitelma. Politrukkiin oli vetäisty aika paksulti väriä, mutta tämähän on vain oopperaa, kuten Ilkka Kuusistolla oli tapana lausahtaa.

Ilmajoelle ovat nyt monet tuttavatahot havahtuneet matkaamaan, ja hyvinkin innostuneita kommentteja oopperasta on kajahdellut, kiitos vain. Ja te muut: kolmas kesä on vielä uusi mahdollisuus! Tänään on tämän kesän viimeinen esitys. Sitten Lasse Lehtinen jo teroittaa henkensä kynää Kekkosen elämää käsittelevään oopperaan. Muista nyt Lasse, että ooppera nielee yllättävän niukasti tekstiä… Arvo Salon Vallan miehet (MTV-teatterissa 1985) olisi muuten (noin niinkuin varalla) valmis ooppera tästä aiheesta, kas ettei Tauno äijälä ole sitä huomannut tarjota. Ehkä sen riimillisesti ilotulittava terä on jo ajan saatossa tylsynyt? Lasse oli senkin syntyvaiheissa, jotka silloisena tuottajana tunnen, taustavoimana mukana. Hän päivittäköön kestävän aiheen.

Vieläkin on edessä kesäteatterikeikkoja, mutta nyt pieni hengähdys. Ja hallitusasiaa. Eilisen päivän iloisin uutinen oli Jukka Gustafssonin ponnahdus viimeinkin ministeriksi eikä millekään turhalle paikalle. Kyllä hallitukseen yksi vilpitön idealistikin sopii, joka kaiken lisäksi ymmärtää opetustoimesta ja kulttuurista. Ehkä yliopistoissakin ollaan toiveikkaita, vaikka Jukan meriitit ovatkin siellä ammattikorkeakoulujen puolella. Ansaittu nimitys joka tapauksessa ja Pirkanmaalle hyvinkin tervetullut! Tänään Aamulehti juhlii koko etusivun jalkapallojoukkueen voimin uutta (vielä nimittämätöntä) hallitusta ja sisäsivuilla Jukkaa komein kuvin ja kommentein. Uskomme että hänestä tulee värikäs ja äänekäs ministeri, joka ei piilottele kynttiläänsä minkään veran alle. Voi myös innostua liikaa ja kompastua pelikenkiinsä, katsotaanpa.

Aika jännittyneinä Pyynikille: Kari Heiskasen ohjaaman Rauta-ajan ensi-ilta.

Kyllähän muistamme Kalle Holmbergin tv-sarjan aiheuttaman kohauksen. Itsekin kirjoitin siitä innostuneen esseen Parnassoon. Muistan myös Kalevalan johtavan tutkijan ja opettajamme Väinö Kaukosen hirmustuksen Paavo Haavikon kyynisestä tekstistä, joka romutti Lönnrotin kauniin idealismin.

No miltä näyttää uusi tulkinta Haavikon tekstistä anno 2011?

Ensin hämmentävä, melko omituinen, mutta vähitellen siihen tempautui mukaan. Pian jo nauratti ja suorastaan riemastutti. Aivan poskettomia crazy-luokan keksintöjä. Heiskanen on heittänyt Kalevalan sankarit sekalaiseen nykyaikaan kaikkine kitsch-vempeleineen. Ei niin älytöntä oivallusta ettei se olisi esitykseen kelvannut. Sitä katseli uteliaana, ällistyneenä ja lopulta ilahtuneena. Mitä ne vielä kehittää?

Voihan kansalliseeposta panna näinkin halvalla, silti säilyttäen jotain sen vinosta, verisen runollisesta sisällyksestä. Myytti rauhaneepoksesta on jo karissut. Katsojan on syytä tuntea eepoksen pääpiirteet, muuten esitys ei avaudu. On myös hyvä muistella sitä vanhaa Rauta-aikaa. Ja tärkeää on myös tuntea vähän nykyaikaa, missä elämme. Näillä tasoilla esitys risteilee, aivan omien lakiensa mukaan.

Kuvaus ajattomista miehistä vailla naisia. Kuvaus tauottomasta taistelusta vailla varsinaista päämäärää. Miehet tavoittelevat ”säkillistä pimeyttä, kourallista tuhkaa”. Kuvaus äkkirikkauden haaveesta, väärästä rahasta, Nokian noususta, mafian vallasta. Mitä vain voi sieltä noutaa ja tulkita, kaikki sallittua. Sikäli vapauttava esitys, ettei anna mitään johdonmukaista ajatusta.

Huippukohtia: Ilmari takomassa robottinaista, Väinö soittamassa hauenleukaluista kannelta (!), Kalevan miehet lähdössä venheellä (!) taisteluun, vuodenaikojen vaihtelut (!) Väinön vaelluksella. Ei voi selittää, ne on itse nähtävä. Väinö Kaukonen halkeaisi kahtia.

Tällaiseen keitokseen sopii saumatta sekin, että loppu onnahtaa pahasti, biografinen sitaisu Haavikon omaan elämään on dramaturginen kömmähdys kiusallisuuteen saakka, juuri sellainen jonka tämä sekoileva esitys ansaitsee. Ne ovat äkkiä huomanneet, että Ilmari onkin Paavo itse, säkeittensä seppä, naisen takoja! Loppuja on noin viisi, yli puolet turhia. Sekin sopii, mutta vaikutelma vesittyy. Tällä esityksellä ei ole mitään sääntöjä.

Paitsi yksi: kerrankin draamateksti, jossa ei tarvita yhtään persettä eikä vittua, ruumiit ovat läsnä ilman eri nimittelyä. Jokunen rehti perkele on loppuun lisätty. Muuten kuulemme tuttua aforistisen tiivistä, itseään toistavaa, arvoituksellista, älyllisesti leikkivää, salaviisasta proosarunoa. Kuka vielä sanoo, että kesäteatterin täytyy olla kevyttä, helppoa ja jonninjoutavaa. Tässä pannaan yleisö oivaltamaan. Ellei oivalla, oma vika. Eikä ole pakko.

Tuskin tästä silti suurta menestystä tulee. Muistelen entisistä ajoista, että Pyynikillä ei näin vaikea mene, ei mene lyyrinen, ei mennyt Topeliuskaan, kuinkas sitten Haavikko. Paljon vanhoja tuttuja katsomossa, varmasti jakautunein mielin. Heikki tuli katsomaan itseään, Anna-Liisa ensimmäistä kertaa Pyynikille. Mitähän pitivät perhehistoriastaan.

Juttelimme väliajalla Rauli Lehtosen kanssa, joka aavisteli että Veistäjä olisi pitänyt tästä, mutta Salmelainen ennustellut teatterin loppua. Mitä sanoisi Kalle? Historia havisi, ensi kerran sitten hänen Pohjantähti-tulkintojensa 90-luvulla. Me aloimme uskoa kesäteatterin uuteen nousuun.

Kirjallisuuden pyhä päivä Bloomday, jonka olisi voinut paremminkin viettää.

Ensinnä hajosi ruohonleikkuukone, tämä päältä ajettava. Mutta onpa apukin lähellä, Senvallin Markku tuli samana päivänä sen hakemaan. Kyröskosken Polkupyöräliike on aina palvellut loistavasti kaikissa pulmissa. (Markku on luovuttanut firman jo pojalleen, mutta perinteet jatkuvat.)

Illasta selkeni tyyni ja kaunis, joten menimmepä katsomaan uutta Jokiteatteria, Markku Pölösen Kuningasjätkää tuonne kirkolle Pappilanjoen varteen. Lavastus on aivan mainio, luonnon luoma, paikka hyvin löydetty. Päätimme suhtautua oikein leppoisasti näkemäämme, koska ajatushan on kiitettävä. Kun Myllykolu on monesti mainitussa remontissa, tämä korvaa täkäläisten kiljuvan kesäteatterinälän.

Mutta ei tästä Pölösen tekeleestä voi mitenkään iloita. Paitsi jos pitää kovasti pieruhuumorista ja riemastuu aina kun näyttelijä mainitsee kielemme suositun sanan ”perse”. Jotkut vertaukset ovat niinkin ontuvia kuin: ”On siinä miehellä suuta enemmän kuin variksen pojalla persettä”. Rehvakkuus kuuluu tietysti tukkilaiselämään, mutta silloin pitäisi toiminnankin yltää johonkin. Tuolla rannassa joudutaan vain markkeeraamaan kuivalla maalla, eikä tappeluistakaan tule mitään kunnollista. Ainakin kerran pitäisi joku pudottaa jokeen, kun se siinä kerran on ihan tuntumassa. Jonkinasteinen todellisuus täytyisi teatterissakin tavoittaa varsinkin kun luonnon elementit ovat ihan ulottuvilla.

Miten tuntuu siltä, että vanhat romantisoidut tukkilaiskuvaukset ovat monin verroin reippaampia ja railakkaampia kuin tämä puheentörinään keskittyvä matalahenkinen naturalismi. Näin veltot tukkilaiset saisivat oitis loparit entisissä elokuvissa. Musiikillisesti esitys on mitätön, yksi kaunis virsikin möristään piloille. Jos aikakoneella siirtyisimme 50-luvulle ja näkisimme Teuvo Pakkalan vanhan kunnon Tukkijoella tuolla Laitilan rannassa, missä se silloin esitettiin valtavalla menestyksellä (tuhat henkeä per esitys), mikä olisi vertailun tulos? Lyön kaikki roponi silloisten nuorisoseuralaisten puolesta. Miten onkin päästy uutena aikana näin taantumaan?

Ohjaaja Eeva Kähtävä on lähdössä eläkkeelle kansalaisopistosta eikä nähtävästi ole jaksanut enää tästä miehisestä aiheesta suuremmin innostua.

Ville Mononen on hyvä tyyppi, mutta väärässä roolissa. Isän ja pojan koskettava suhde, joka voisi olla esityksen punainen lanka, hukattiin lopussa kokonaan. Herkkäkasvoinen Topi, Taave Keskinen, sai rauhassa katsella ketä istuu yleisössä. Joukossa on monia luontevia hahmoja. Millainen jyhkeä ilmapiiri onkaan vanhan kuningasjätkän, Pentti Korhosen, olemuksessa! Kun otollisia tykötarpeita vain olisi käytetty ja jätetty turhat karrikoinnit vähemmälle.

Mutta sää pysyi lämpöisenä, joki virtasi tyvenenä ja aurinko kilotti joen vastarannalta, joten ei ilta mitenkään hukkaan kulunut.

Sinne ne kiikutin Bulevardille viimeiset muutokseni ja korjaukseni. Loppu on Herran ja Vuokon käsissä. Malmilla kävin viemässä neilikoita äidin haudalle ja huristelin kohti Lahtea.

Siellä pidettiin taas Lahden Kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton kesäseminaaria teemasta ”Sankaruus ja syyllisyys – kommentteja suomalaisten historiakuvaan”. Teema sopi kuin nyrkki silmään (anteeksi onnahtava vertaus) omaan aiheeseeni: Aho ja Sillanpää armon ja epäoikeudenmukaisuuden tulkkeina. (Pitko tosin ihmetteli baarissa, mitä yhteisiä armon käsityksiä Esko Aholla ja Jari Sillanpäällä voi olla.)

Saatoin lasketella sekä vanhasta kirjasta F. E. Sillanpään että tästä uudesta Juhani Ahon kokemuksia vuonna 1918. Pari kiintoisaa kommenttia seurasi. Kerroin Ahon suuresta ideasta hänen katsellessaan säälien punaisten vankijonoja Helsingissä ennen kuljetusta Suomenlinnaan: miksi ei vietäisi niitä yksin tein Saksaan työleirille reipastumaan, saisivat ruokaa ja tekisivät työtä sen sijaan että viruvat täällä ja kuolevat nälkään vankileireillä. Kuvittelin ettei tätä käytännöllistä ajatusta sen enempää käsitelty, mutta Jyrki Vesikansa korjasi tietojani. Eduskunnassa saakka tätä pohdittiin, tosin ilman päätöksiä. Syksyllä Saksa jo romahti.

Painava kommentti tuli Kari Hokkaselta, joka kirjoittaa kirjaa Santeri Alkiosta ja hämmästyi, kuinka samankaltaisia Ahon ja Alkion mietteet kapinaviikoilta olivat. Kumpikin koki ne Helsingissä, kumpikin vihasi punaisia, kunnes kääntyivät ymmärtämään murhenäytelmän uhreja. Kumpikin teki tuoreita havaintoja tapahtumista kaduilla ja kirjasi niitä muistiinpanoihinsa. Kumpikin pani merkille jopa sen, että pappien palkat lakkautettiin. Odotetaanpa Hokkasen kirjaa, ehkä vuosi 1918 kääntyy vähitellen hiukan uuteen asentoon historiantajussamme.

Aamulehdessä eilen muuten Putte Wilhelmsson teki lähes majesteettirikoksen tamperelaisittain kirjoittamalla erääseen arvosteluun vasemmiston aatteellisesta kadosta seuraavaa: ”Aatteena sitä ei ole enää olemassa, ei ainakaan kulttuurieliitin parissa, jonka Väinö Linnan sepitelmät tyhmensivät.” En ole toistaiseksi huomannut mitään kiivaita vastalauseita, eikä Puttea ole vaadittu kieritettäväksi tervassa ja höyhenissä. Ilmeisesti kulttuurisivuja ei kukaan enää jaksa kovin tarkasti lukea.

Kun pääsin Lahdesta kotipihaan, aavistelin että entisiä vapaampi kesä voi osaltani viimein alkaa.