Panu Rajala

Mukavaa kellahtaa taas kotimaisemiin Hämeenkyröön.

Paluumatka sujui kivuttomasti, ja ihmettelimme vieläkin satumaista sääonneamme: koko matkan ajan tyyni helteinen auringonpaiste. Tämäkö oli tuulten ja myrskyjen Thule? Ehkä saimme liian suotuisan kuvan Islannin karusta todellisuudesta.

Päiväkirjaa nakutin aina kovalla kiireellä hotelliaulan nurkassa, kun siinä oli koneeseen asennettu vartin määräaika, jotta toisetkin asiakkaat pääsevät urkkimaan nettiä. Joten pari kertaa teksti ehti kadota ennen valmistumista ja lähetystä. Tämä selittäköön virheet ja niukkuudet, henki kurkussa kirjoitettu, tosin operaattorini niitä sitten vähän kohenteli.

Pääasia että täällä taas ollaan, ja aamusumun hälvettyä aurinko paistelee pihaan ja järvi päilyy tuolla tyvenenä. Toisenlaista ollut välillä kuulemma. Ehdin jo käydä aamupotkimassa palloa ja kertomassa pojille päällimmäisiä kuulumisia matkalta.

Tietysti luonnonihmeet jäivät voimallisesti mieleen, mutta eniten minuun taisi vaikuttaa Halldór Laxnessin kaunis talo Gljúfrasteinn, kuin valkea koru jylhän maiseman äärellä. Ihmeellisintä oli, että koko kirjasto (2000 nidettä) oli säilytetty, samoin esineistö, niin että koti oli vaikka heti asuttavissa. Kodikasta ja lämpimän tuntuista. Erinomainen selostus tuli nauhalta kuulokkeisiin. Laxnessin perikunta on osannut hoitaa asiat, pihassa kiilteli jopa se valkoinen Jaguaari ikään kuin Nobel-kirjailijan voiton symbolina. Ja kumminkin oltiin pienessä syrjäisessä ja aikanaan köyhässä Islannissa.

Sama juttu Einar Jónssonin kuvanveistomuseossa, joka oli ennen atelieeri ja yläkerta asuntona; tämä pieteetti ja hyvin säilynyt kulttuurimuisto kaikkineen kertovat jotakin kansan mentaliteetista. Repäisevä teatteriesitys maan historiasta ja kaunis konsertti Laxnessin runoihin kertoivat samaa; täällä todella arvostetaan omaa perimää. Eikä syyttä. (Mitä voitaisiin tehdä Sillanpään Saavutukselle, jotta se nousisi edes hiukkasen samaan Nobel-sarjaan, sanokaas se!)

Samalla loisteliaat lasiseinäiset ja korkeuksiin tavoittavat liikepalatsit ammottivat tyhjyyttään. Kansan äkkirikastumisen himo on saanut nolon lopun. Se on toinen puoli urhean kalastajakansan perimää, tahto kunnostautua yli rahkeiden. Mutta tavallista elämänmenoa talouden romahdus ei näyttänyt suuremmin haittaavan, iloista meininkiä näkyi, paljon kauppoja ja tavaraa, hyviä krouveja ja ravintoloita, hinnat ensin mahtavat (ateria jotain 5000 kruunua), mutta valuutan tasoon tottui eikä se euroistamme paljon sittenkään erottunut. Ihan hyvin vähillä matkarahoilla pärjättiin. 100 kruunua oli noin 60 senttiä.

Alkoi vahvasti tuntua siltä, että Islantiin on palattava

Ajoimme aamulla presidentin asunnolle, mutta ei ollut Grimsson kotosalla. Aivan vartioimaton oli avoin paikka lahden rannalla keskellä nurmea. Kirkko pihassa suljettu. Kaunista, pressa nauttii luonnonrauhaa. Marja tähyili hanhia.

Jatkoimme yllättävään kuun maisemaan kohti lounaiskärkeä, joku Vatn siinä päilyi tyynenä, korkeina kohoovat vuoret, höyryävät lähteet, rikin hajua, harmaata pulppuilevaa savea, hevosia laitumella kuin jossain Arizonassa. Olihan katseltavaa.

Mutkaisia sorateitä edelleen Blue Laguuniin, missä saimme pulikoida valtavassa luonnon kylpyammeessa, jota lähteet lämmittävät. Eipä ole sähkökuluja. Kokeilin kolmea saunaa, yksikään ei kotoisen veroinen.

Paluumatkalla pääsimme viimein Reykjavikissa Einar Jonssonin museoon, mistä löysimme helposti ne veistokset, jotka tekivät Sillanpäähän niin suuren vaikutuksen 1930: Ajan aalto, Henkipatto, Aamurusko. Veistäjän asunto yläkerrassa hyvin säilynyt, samaa jyhkeän juhlavaa tavoitetta kuin Tarvaspäässä vain pienoiskoossa, samaa veistosten tyyliä kuin Väinö Aaltosella, runsaampaa vain. Pateettista symboliikkaa, vanhahtavaa ryöppyilevää muotokieltä.

Matka huipentui kauniisti pieneen konserttiin uudessa uljaassa osin keskeneräisessä konserttitalossa: kaksi sopraanoa ja pianisti tulkitsivat Laxnessin runoihin sävellettyjä lauluja ja kertoivat kirjailijan elämästä ja tuotannosta kuva- ja ääninäyttein. Viehättävä kokonaisuus, pieni helmi matkateemamme päätteeksi.

Sulattelimme kokemaamme lammaspaistin äärellä läheisessä puutalossa ilta-auringon vielä loistaessa, Kangaslahden Maijan ja miehensä Simon kanssa. Miltei olimme pikkuisen liikuttuneita kaikesta.

Eilen tutkimme jo Hallgrimin geysirin tavoin kohoovan kirkon ja kuulimme nimihenkilön virsiä torniin johtavassa hississä. Tänään seurue tutki sen, joten otimme levollisesti. Vesitornin huipulla olevasta kahvilasta ihailimme lisäksi ympäröivää kaikkeusnäkymää. Mutta kun matka johti kohden Halldor Laxnessin taloa Gljufrasteinniin tähän Reykjavikin liepeille, valpastuimme. Siinä on maantien varrella Laxnessin hevostila, kirjailijan vanha koti, ja toisella puolen hänen upea talonsa, joka valmistui 1945 ja jossa hän asui kuolemaansa saakka 1998. Se ei ole varsinainen avoin museo, mutta avoinna tilauksesta. Huima kokemus. Jo on hienon talon Halldor Kiljan rakennuttanut, ja ennen kaikkea se on säilynyt kaikkine esineineen, huonekaluineen ja kirjoineen, joita on edelleen pari tuhatta. Omia teoksia ja käännöksiä suuri määrä, mutta myös paljon muuta, ainakin Linnan Okænd soldat osui silmiin. Ja yläkerran vuoteen vierellä rivi Upton Sinclairia, joka vaikutti Laxnessiin vahvasti Amerikan vuosina 1920-luvulla. Takapihalla on uima-allas, etupihalla Nobel-rahoilla hankittu valkea Jaguar. Joten kunnon sosialisti ehti nauttia myös maallisesta vauraudestaan.

Laxness kirjoitti lyijykynällä käsin seisontapulpetin edessä, ja vaimo sitten nakutti tekstit Remingtonilla puhtaaksi. Ilmeisen hyvä systeemi heillä. Sain tilaisuuden esitelmöidä Laxnessista hänen olohuoneessaan seurueellemme, enkä totisesti ole kai koskaan puhunut inspiroivammassa ympäristössä. Muistettava tapaus. Palaan sanottavaani myöhemmin.

Illalla seurasimme tässä hotellin lähellä viikinkibaarin alakerrassa mainiota yhden hengen performanssia tai monologia, jossa käytiin tunnissa läpi Islannin historia. Hauska ja erittäin interaktiivinen esitys, pienen teatteriryhmän tuottama. Parasta oli islantilainen itseironia, joka on hyvin kehittynyttä – pohjalla tietysti vahva kansallisylpeys, kaikista muista erottuva.

Ihmeiden päivä. Hehkuva helle jatkuu, taivas pilvetön.

Pääsimme heti kärkeen pääkohteeseeni: Thingveillir, ikivanha käräjäpaikka, sama jossa ne 1000-vuotisjuhlat pidettiin 1930 ja joissa Sillanpääkin toljaili – ja samalla Laxnessin Islannin kellon keskeinen näyttämö, mestauspaikka, jonka Jon Hregvidsson lopultakin parinkymmenen vuoden käräjöinnin jälkeen välttää. Molemmat tutkimusteni kohteet kulminoituivat siis tähän samaan jylhään laaksoon korkeina kohoovien kallioiden väliin, kirkasvetisen joen partaalle, johon satoja naisia on hukutettu.

Hartaus monenlainen täytti mieleni. Täältä jatkoimme ihailemaan komeasti purkautuvaa geysiriä sekä vielä uljaampaa Gullfossin putousta, aivan uskomaton. Kova täti oli Sigurdir, joka tämän luonnonihmeen pelasti valjastukselta.

Ja sitten vain Reykjavikiin vielä harjoittamaan kohtuullista iltatoikkarointia. Merkinnät tässä vain hätäisiä hotellin aulassa huitaisuja, joten tarkemmin palattava hengästyttäviin kokemuksiin myöhemmin miettiväisessä rauhassa. Nyt eteenpäin.

Lento Reykjavikiin sujuu vaivatta. Meitä on 35-henkinen joukko Arin ja Sillanpään seuran komennossa. Kun olemme Marjan kanssa viimeisiä jonossa, olemme jäädä ilman paikkaa ja meidät siirretään business-luokkaan mitä emme vastusta. Mitään etuja siirto ei kuitenkaan tuo mukanaan paitsi jalkatilaa.. Kreppilounas on itse tilattava, kaikki maksettava. Edut karsiutuvat kiristyvässä maailmassamme. Tämä on Finnairin ja Iceairin yhteislento.

Ensimmäiset vaikutelmat Reykjavikista: valtava kansanjuhla Pride-kulkueen juuri päättyessä. Täällä se on kaikkien kaupunkilaisten yhteinen juhla, ei vain homojen. Hulinaa jatkuu läpi yön, mutta humalaisia nuoria ei näy. Yksi vanhempi äijä talutetaan poliisiautoon. Paljon värikkaitä aaltopellillä vuorattuja taloja, jyhkeitä kivipatsaita. Satama lähellä. Sää ihmeeksemme aurinkoinen ja lämmin.

Saamme paikallisia ruokia Potturinn og pannassa, valas ei ole mainittavaa, mutta lammas ja kissakala herkullisia. Kohotamme maljat Jussin, 60, kunniaksi ja minä pidän juttuni siitä Sillanpään Islannin matkasta 1930. Kansankäräjät täytti 1000 vuotta, mutta Sillanpään matkassa oli etupäässä muita motiiveja ja harrastuksia.

Vaelsin puoleen öihin kaupungilla ja katselin nuorten vilkasta iloista menoamista. Toisenlaista kuin meillä kotona. Yksi virkeäsilmäinen poika laski käden harteilleni ja toivotti God bless you. Kumosin oluen viikinkibaarissa. Hyllyssä oli ehjä rivi nahkaan sidottuja Islannin saagoja. Missa kapakassa meillä on Suomen kansan vanhat runot?

Voiko olla erilaisempaa suhtautumista samaan saareen kuin on Sillanpäällä ja Antti Tuurilla? Kumpikin on kirjoittanut Islannista, edellinen kertajutun, jälkimmäinen enemmän. Siinä missä Sillanpää elää jokaisen tunnelman itsessään, on väkevästi läsnä tekstissä ja matkassa, siinä Tuuri nakuttaa asiapitoista kuivakkaa paikalliskuvausta. Hän ei ole mukana omine tunteineen, kylläkin laajoine tietoineen. Sillanpäällä ei ole juuri mitään asiapohjaa, jotain vaistomaista tapailua vain, mutta lukija suorastaan haistaa hänen hengityksensä tekstistä. Hän ottaa näkemänsä ja kokemansa joka kohdassa haltuun ikään kuin uutena, ainutkertaisena, hänhän matkaili harvakseen. Tuuri on niin tottunut Islannin kävijä, että into lienee jo sammunut.

Tuurin Suuri pieni maa kertoo paljon kalastuksesta, jolloin hän tulee todistaneeksi Juhani Ahon lausahduksen, että kalajutut tuottavat yleensä kertojalle enemmän iloa kuin kuulijalle. Sillanpäätä olisi mahdotonta kuvitella koskille kalastamaan, hänen näköalapaikkojaan ovat kadut ja kapakat. Hänen itsekeskeisyytensä voi rasittaa lukijaa yhtä paljon kuin Tuurin kalastuskeskeisyys. Mutta ylivertainen valöörien, vaikutelmien tallentaja Sillanpää veltoimmillaankin on.

Näillä ja muillakin eväillä noustaan sitten Keflavikin koneeseen

Näin alkaa syyskausi aavisteleida, mutta vielä tarraamme kesään.

Avasin kuukauden matkustamalla Helsinkiin. Sinne pääseekin kätevästi suoraan bussilla Ahrolan pysäkiltä Kamppiin saakka. Ensimmäisen kerran tätä kokeilin ja pidän mainiona yhteytenä.

Tarjosin lounaan Juhani Ahon ranskantajalle B

Terveiset Rauman pitsiviikolta.

Totta puhuen en ajellut idyllien kaupunkiin sen takia, vaan antoisaan neuvonpitoon eräästä teatterihankkeesta, mutta tulihan pitsejäkin vilkaistuksi. Tapasin Tapio Niemen ja painelimme teatterinjohtajana toimivan Kirsi-Kaisa Sinisalon pakeille, hauska oli häntä pitkästä aikaa tavata. Yhteisiä muistoja meillä on varsinkin Pyynikin Akselin ja Elinan ajoilta 1990-luvulta. Talousjohtaja Harri Natunen liittyi joukkoon, ja saimme hyvän lounaan kellariravintolassa. Neuvonpitokin eteni su

Lippu on puolitangossa.

Kun ajelin ja puhelin Mouhijärven idyllissä, Oslossa paukkui ja siellä saarella vielä enemmän. Fanaattisuus, poliittinen ja uskonnollinen, tuottaa hirveitä tekoja. Ei voi kuin hiljentyä miettimään, mihin maailmamme on menossa.

Ja kumminkin me täällä vietimme huolettoman viikonlopun vanhan luokkatoverini ja jazz-entusiasti Jaskan ja vaimonsa Pirjon kanssa. Askaroimme kauden ensimmäiset ravut, lauloimme, tanssimme, saunoimme ja risteilimme Purimolla, joka poimi meidät kotilaiturista! Taustalla jytisi sekä ukkonen että ihmetys uutisista, mutta emme antaneet niiden liiaksi varjostaa yhdessäoloa. Näin ihmisen mieli toimii.

Tänään illalla, Kehäkukan hyvän kasvislounaan jälkeen, reippailimme tuonne Maisemakahvilan kulttuurilatoon kuulemaan ukrainalaista kansanmusiikkiyhtye Jaroslavnaa, joka olikin värikäs ja piristävä kokemus. Soittivat ja lauloivat iloisesti, erityisesti solisti Valentina Mahnik sekä ihmeellinen, taidokas ja kuvankaunis huilisti. Kun muistaa Sirkiän ja Cynthia Makrisin konsertin kirkossa äskettäin, tällä riittää tasokasta musiikkitarjontaan.

Mutta alakuloa eivät nämäkään kohottavat kokemukset voineet kokonaan poistaa.

Mouhijärvelle, samaa reittiä mitä nuori Sillanpää kulki aikanaan jalan, noin 15 km. Mukavaa mutkittelevaa maantietä Heinijärveltä Kortejärvelle Kökkön talon pihamaalle: kuin siirtyisi sata vuotta taaemmas ajassa, ei niin etteikö talo eläisi tätä aikaa, mutta rakennusten hyvin säilynyt muoto herättää autenttisia mielikuvia.

Mouhijärven suvipäiviin kuuluvassa tapahtumassa pidin esityksen Sillanpään suhteista tähän Kökkön taloon, nehän olivat merkittävät teoksia myöten. Jäljet näkyvät, Sillanpään kestävä teema on tuo paluun idea, kaipuu takaisin nuoruudenrakkauden syliin. Harvoin saa puhua miljöössä, joka niin elimellisesti liittyy käsiteltävään tekstiin. Kökkön vanhaa pihapiiriä voi melkein ikkuna ikkunalta seurailla Sillanpään varhaisnovelleista, varsinkin ’Nocturno’ kokoelmassa Ihmislapsia elämän saatossa (1917) on puhutteleva. Kerroin myös tästä Lyyli-suhteen haikeasta loppunäytöksestä, jota olen kuvannut kirjassani Korkea päivä ja ehtoo (1993). Sillanpää pitäisi koota vielä yksiin kansiin.

Kökköllä on vanhat pappisperinteet maanviljelyksen ohessa, niinpä rovasti Timo Kökkö kertoi muistojaan jälkeeni. Kaffetauolla sain muutamia hauskoja lisäpiirteitä Sillanpään hahmoon. Kyllä hänet Mouhijärvellä hyvin muistetaan. Paikalle kertyi helteisenä iltana noin 70 sanankuulijaa. Kesän sykähdyttävin keikka, kolmas kesäjuhla tässä kuussa.

Kirsti kysyi kuinka olen kestänyt helteitä. No yksinkertaisesti, tänään luin rannan riippumatossa Salka Valkaa ja kävin aina välillä uimassa. Nautinnollista.