Panu Rajala

Waltarin 103. syntymäpäivä. Melkoisessa aallokossa tultiin Varnan satamaan. Marjan vaikea saada unta, minä uinun kuin lapsi kehdossa.

Katseltiin kaupunkia, keisarinna Aleksandralle omistettua katedraalia (ihmeen kaunis) missä saatiin siunauskin, sitten hieman uuvuttavaa arkeologista museota. Muinaistraakien kultainen peniksen suojus oli kiva nähtävyys. Samoin kävely kaupungilla virkisti, söpöjä koululaisia yhdenmukaisissa paitapuseroissaan, vilkasta ja kevyttä – Bulgariasta on mielessäni vallinnut raskaampi kuva. Täällä voisi viettää edullisia lomapäivä, huomasin kun vaihdoin muutaman levan.

Varnan taistelussa 1444 Murad II päihitti Puolan kuninkaan johtamat kristityt ristiretkeläiset, se oli alkusoittoa Konstantinopolin valloitukseen. Nuori Johannes Waltarin romaanissa osallistuu taisteluun kristittyjen puolella ja joutuu turkkilaisten vangiksi, sittemmin hän pääsee pakenemaan Muhammedin leiristä. Näistäkin illalla puhelin luennossani Nautilus Lougessa, hyvin palautteesta päätellen meni. Muita aiheita Pierre Loti ja Orhan Pamuk, myös Ovidius Tomiissa, jota kohti (Constantaa) seuraavaksi matkaamme.

Istanbul hehkuu helteessä, Galatan sillan mittari näyttää 40 astetta. Kiipeämme torniin, silmäilemme huimaa kaledoiskooppia tämän ihmeellisen kylän kaikkiin suuntiin, Kultaiselle sarvelle, Bosporiin ja Marmaramerelle. Sitten onkin katsastettava Pera Palac, ikimuistoinen hotelli. Viisi vuotta sitten matkustin kuin nuori Waltari yksinäisen miehen junalla Istanbuliin ja majoituin tähän maineikkaaseen vanhaan hotelliin. Se eli jo vähän repsahtanutta aikaa eikä ollut merkittävän kallis. Yhden yön uinailin kaikessa rauhassa, mutta seuraavana tuli äkkiherätys illalla puoli kahdeltatoista. Poliisi jyskytti oveen ja komensi ulos aulaan puolen tunnin sisään kaikki tavarat mukana. Luulimme kaikki vähintään tulipalon syttyneen. Mutta hotelli tyhjennettiin asiakkaista omistajan maksamattomien verojen vuoksi! Oli vain taivallettava keskellä yötä vesisateessa toiseen hotelliin. Unohtumaton kokemus.

No nyt Pera Palac on taas täydessä loistossaan oltuaan vuosikaudet suljettu ja remontissa. Silmäilimme ihaillen sen hivelevän kauniita alakerran tiloja ja nautimme camparit terassilla, joka on uusi luomus. Nyt tänne kelpaisi tulla, mutta hinnat ovat arvatenkin pompanneet pilviin. Hotellin edustalla on runsas kirjatori, mutta yhtään suomalaista kirjaa ei näkynyt, ei Waltariakaan.

Ostin pari mustavalkoista valokuvaa kehystettynä, toinen Pera Palacia esittävä. Peran pääkadulla vilisi aseistettuja poliisiosastoja, eikä aikaakaan, kun pari mielenosoittajien kulkuetta saapui paikalle äänekkäitä iskulauseita toistaen ja plakaatteja nostellen. Emme päässeet selville mielenosoituksen syystä, olisiko ollut hallituksen kuristavaa talouspolitiikkaa vastaan. Kaikki näytti sujuvan suht rauhallisesti. Nautimme mainion lounaan Galatan sillan kalaravintolassa ja kiersimme vielä tervehtimässä Hagia Sofiaa ja Sinistä moskeijaa, kunnes palasimme Kristiina Katariinalle, missä matkan iltaohjelma käynnistyi. Toiset matkatoverit tulivat kiertoajelulta. Ohjelmasta lisää myöhemmin.

On onniteltava Martti Anhavaa siitä, että hän sai Melleri-kirjalleen vapaan ja anteliaan kriitikon eikä mitään umpiakateemista portinvartijaa. Matti Mäkelän näyttävä hehkutus voi tehdä hyvää koko elämäkertojen genrelle, joka edelleen mataa kirjallisuuden puolella aliarvostettuna. Kun elokuussa keskustelimme Martin ja Jyrki Vainosen kanssa Hämeenlinnassa elämäkertojen ongelmista, oli jo aistittavissa, että Melleristä on tulossa iso lohkare. Jospa tämä nyt ponnistaisi Finlandia-ehdokkaaksi toisin kuin monet edeltäjänsä, onhan Melleri kiintoisa ja värikäs kohde. Anhavan kirja rinnastuu Tarkan Saarikoskeen, joka sivuutettiin aikanaan palkintokisasta.

Sitten ei muuta kuin pakkaamaan. Iltapäivällä nousemme viimein Istanbulin koneeseen ja lähdemme kyntämään Mustaamerta. Siitä sitten myöhemmin.

Sillanpään 123-vuotispäivä. Lähetin viestin Töllinmäen aidan jatkamisen tarpeellisuudesta.

Merkittävä vierailu Engelin aukiolla. Pääsimme tutustumaan upeaan asuntoon, jossa Juhani Ahon perhe vietti dramaattiset vuodet 1911-1919. Seija Hansson esitteli kotiaan, parvekkeen näkymiä merelle, talon vaiheita sekä aineistoa sen rikkaasta kulttuurihistoriasta. Kuulimme myös Eiran rauhaa uhkaavista häiriötekijöistä: rannan helikopterikentästä (viisi starttia päivässä!) ja skeittikentästä, jonka meteli jatkuu myöhään yöhön. Pro Eira ja rouva Hansson tekevät voitavansa, mutta mahteja vastaan on vaikea taistella.

Iltapäivällä nautin lounaan Zucchinissa Markku Envallin kanssa keskustellen näiden päivien kirjallisista kysymyksistä. Sen verran meillä kummallakin on vanhaa tuntumaa yliopistomaailmaan, että saatoimme asettaa Jyrki Nummen Aho-kritiikin omapohjaisiin kehyksiinsä. Markulta on tulossa aforismin teon opas! Hämmästyttävä idea, jota kuulemma on ruokkinut Antti Tuurin muisteleva kirja romaanin teosta. Keväällä ilmestyy Markun uusi esseekokoelma. Kävelimme sitten katsastamaan Ahon patsasta, jonka jalustalla on yhä uudelleenpaljastuksen kukat.

Pressiklubissa keskusteltiin jo maltillisesti huvittaviin mittasuhteisiin kiihotetusta Halla-ahon tapauksesta

Palattava Helsinkiin pikkuhiljaa, vettä on tullut tarpeeksi.

Äsken Bengt Ahlfors puhui kiintoisasti kirjastaan, joka koskee Vivica Bandleria. Istuin minäkin pariin otteeseen hänen maineikkaassa keittiössään kun Sillanpään juhlavuotta 1988 kaavailtiin. FST:n aamulähetys on usein elävämpi kuin suomenkielisten kanavien jatkuva talouden ja politiikan jauhanta.

Osasivatko Sarasvuo ja kumppani sanoa sillä puolen mitään kovin konkreettista talouden kohentamiseksi? Luovuutta vain peräänkuulutetaan. Mutta meillä jatketaan Urpilaisen

Kuin tuliaisiksi Hämeenkyröön Teema näytti eilen Tapiovaaran Miehen tien. Piti vain alkua kertaamani, mutta niin jäin kiinni ensin komeisiin maisemiin ja sitten itse tarinaankin, hyviin näyttelijöihin ja omaperäiseen kuvakerrontaan. Tapiovaara oli äkkiä kehittynyt sitten Juhan.

Tämähän on lähes kokonaan Hämeenkyrössä filmattu viimeisenä ehjänä kesänä 1939, mitä sitten paikattiin ohjaajan kaatumisen jälkeen 1940. Pääasiassa siinä oli Laitilan ja Jumesniemen aitoja näkymiä. Kyllä oli sykähdyttävää, itse FE-äijäkin siellä Laitilan suulitansseissa penkillä hatun räystäs silmillä yhden luonnikkaan repliikin pudottamassa. Tanssimassa koko sen ajan nuoriso näiltä kyliltä. Mietin missä määrin elokuvan uudet repliikit olivat kirjailijan ja ohjaajan yhteistyötä, varmaan ne ainakin tarkistutettiin Sillanpäällä, joka seurasi innokkaasti kuvauksia

No joo, Jyrki Nummi jatkaa jotensakin kiihtynyttä hyökkäilyä kirjaani vastaan Hesarissa. Olenko anonut elämäkerralle suojaa kritiikiltä? En todella, mutta pari väärää väitettään olen oikaissut. Nyt niitä tulee lisää. Jos viittaan vain lyhyesti uusimpaan tutkimukseen, ei se tarkoita, etten tunne sitä. Olen lukenut läpi jopa Nummen paksun kirjan Aika Pariisissa (2002), mutta siitä ei elämäkerran kannalta paljon herunut. Kehuin sen kunnioitettavaa oppineisuutta.

Toiseksi voihan olla, että Ahon teosten ulkomainen vastaanotto on Nummelle perin juurin tuttua, mutta itse en havainnut sitä missään kunnolla käsitellyn. Nobel-ehdokkuuteen on aiemmin vain yleisesti viitattu, tässä käyn läpi sen eri vaiheet ja ehdokkuuden vaihtelut, niiden syyt. Ei mitään uutta, kuittaa Nummi vedoten Kasimir Leinoon (!) ja Gunnar Castr

Hauska tapahtuma aamupäivällä: Juhani Ahon patsas paljastettiin uudelleen.

Tosin patsas otti aloitteen ja paljasti itse itsensä tasan kello 11, jolloin tilaisuuden piti alkaa: kangas valahti tuulessa Jussin harteilta, ja siinä hän juhlayleisöä vapain päin tervehti.

Ahon pojantyttärenpoika Jussi Brofeldt oli idean isä ja esitti suvun tervehdyksen. Pääjärjestäjä oli kaupunginkirjasto, mukana kustantajat ja muita tahoja. Ahon seuraa taas vähän kaivattiin, mutta muut laskivat senkin edestä kukkia patsaalle. Pidin pienen juhlapuheen lähinnä Ahon perheen kokemuksista sinä aikana 1911-1919, kun he asuivat viereisen talon yläkerrassa. Harvalla patsaalla on niin luontainen paikka kuin tällä. Jussin, Vennyn, Leinon ja Topeliuksen näyttämölliset hahmot toivat lisää visuaalista väriä tilaisuuteen, samoin kuohuviinitarjoilu.

Saatoin myös muistella, kuinka osuin lukiolaisena paikalle jo tasan 50 vuotta sitten, jolloin patsas ensimmäisen kerran paljastettiin. Jussi Brofeldt oli kuulemma samassa tilaisuudessa

Juhani Ahon juhlapäivä ja kaksoistornien muistopäivä, päivä täynnä latausta.

Miten ihmeellisen kesähelteen Aho auringon palvojana meille hellitti! Aamulla kävelimme Kaivarissa ja joimme kymmenkahvit Ursulassa, aivan satumainen tunnelma. Jussin patsasta tervehdimme, ei näkynyt kukkia Ahon seuralta, mutta pian paikalle tulikin Marjatta Ormio, Kalle Brofeldtin jälkeläinen, tuomaan suuren keltaisen krysanteemin sukulaissedän jalustalle.

Valmistauduimme sitten Ahon pääjuhlaan. Menomatkalla poikkesimme Aholaan: kauniisti lehditetty museo, pylväätkin koristeltu, bussi Ylä-Savosta, ihmisiä pihamaalla, opas pitkässä mekossaan vastassa. Juhlavaa tosiaan.

Pääjuhla Järvenpää-talossa, Juhani Ahon nimikkosali tuli täpötäyteen parveketta myöten. Kulttuurijohtaja Kalle Jämsen avasi tilaisuuden, Järvenpään Mieslaulajat kajautti todella komeasti Kiven, Erkon ja Leinon teksteihin sävellettyjä lauluja, ja sitten ryhdyttiin paneeliin. Minulla puheenjohtajana oli onni saada hyvät keskustelijat mukaan: Tuula Uusi-Hallila, Mikael Pentikäinen ja Tommi Melender. Kolmikko edusti Ahon eri toiminnan aloja monitahoisesti, joten keskustelustakin tuli liikkuva. Tarjosin kolmea tasoa: Ahon käyttöön ottamat julkaisukanavat ja välineet suhteessa nykypäivän innovaatioihin, nostalgia contra uudet keksinnöt sekä Ahon sovitteleva, rauhantahtoinen katsomus vaikkapa kaksoistornien varjossa

Aamulla kiidettävä Pasilaan Radiotalon studioon, missä Nicholas Wancke hioi kynsiään aamutv:n haastattelijana. Tämä tuli nyt hyvin sopivaan saumaan, saatoin sanoa jotakin myös Aho-kirjani sisällöstä, joka Hesarin arviossa peittyi. Wancke on välitön, asiaan perehtynyt ja tilaa antava haastattelija, kuvitus seurasi kuulemma juttua havainnollisesti.

Myötätuntoisesti tervehdin Mari Kiviniemeä, joka saapui samaan studioon Petri Kejosen tentattavaksi. Vaikeampi hänen on tilanteessaan sanojaan asetella kuin minun jostakin kirjallisesta klassikosta.

Ihmeen aurinkoinen ja lämmin syyspäivä! Kävin torilta hakemasssa puolukoita ja nautin meren partaan välkehtivästä tunnelmasta.

Sitten pimeään leffateatteriin, Orioniin, missä messuttiin Nyrki Tapiovaara -seminaaria (100 vuotta syntymästä). Oli määräni kertoa Tapiovaaran Juha-elokuvan taustasta. Sen teinkin, ja päälle katsottiin se alkuperäinen elokuva vähän himmeänä kopiona, jonka äänitys oli osin kelvoton. Mutta hyvin erottui Tapiovaaran uutta luova, autenttista tuntumaa etsivä intentio. Laahaavaksi kerronta jäi, mutta nähtiinpä komeita koskikuvia Kuusamosta, Shemeikan koristeellinen hahmo ja Irma Seikkulan elävää ilmehdintää.

Eikä nytkään väliä jäänyt, sillä kotikadultamme Lilja Kainulainen ja tyttärensä Nina noutivat meidät ystävällisesti Rodolfoon syömään. Herkullisen aterian rohkaisemina suuntasimme viimein sinne Kaupunginteatteriin katsomaan musikaalia, joka kertoi meille kaikille verraten tutusta laulutähdestä. Mitä kaikkea esityksestä ajattelimme ja puhuimme, jääköön toiseen kertaan. Emme ratkenneet vuolaisiin kiitoksiin, vaikka Sanna Majuri kauniisti laulaa. Mutta sen nyt voi sanoa, että pintapuolisen ja pitkäveteisen alkujakson jälkeen toinen puoliaika hieman terästi tunnelmaamme. Jotain väriä sentään tuli tarinaan, reipasta menoa, eikä niin paha tämä professorinkaan hahmo kuin olisi voinut ennakkotietojen perusteella kuvitella. Hyvä Arffman.

Tapasimme Michael ja Hannele Branchin, jotka kiittivät aamun tv-juttuani. Hekin musikaalia katsomassa! Muistan kuinka yliopiston esimieheni Michael kommentoi aikanaan Lontoon kaudellani West Endin loistavia musikaaleja, joita kävin katsomassa: real shit! Mitä lie miettinyt tästä, eipä kertonut. Muuan katsoja sanoi ulko-ovella: