Panu Rajala

Nyt on sanottava, että Ostrovskin Metsä Kaupunginteatterissa on yksinkertaisesti suurenmoista teatteria. Enempää en osaa sanoa. Olin aivan hämmennyksissä: näin upeaa esitystä en mitenkään odottanut. Arvosteluthan olivat nuivia, vähätteleviä. Kun tehdään jotain todella suurta, arvostelija äimistyy niin ettei osaa reagoida. Menee kirjaimellisesti metsään. Alkaa sopertaa jotain museaalisuudesta ja perinteisestä ja ties mistä. Nythän pitäisi kaikissa esityksissä huutaa, riehua, karjua, hypätä lammikkoon ja juosta päin seinää. Se on ikään kuin ajassa, se on uutta

Näin upeasta kesäpäivästä otettava kaikki irti. Tehtiin Vantaan Lauriin haastattelu ja käytiin Ahon patsaalla jälleen kerran. Luin sitten Engelin aukion aurinkoisella penkillä Joensuun uusimman Harjunpään, nyt vasta: kevyttä ja synkkää. Seksibisnes alkaa näissä jännäreissä olla puuduttavan tuttu aihe (vrt. Mäki etc). Olisi päästävä uudempiin kirjoihin, tässä onkin Karo Hämäläisen Erottaja menossa. En ole hyvin vihkiytynyt rahamaailman saloihin, tulee outoja termejä, mutta ainahan voi oppia.

Mitä on sanottava siitä, että Raimo Sailas puhui radiossa vakuuttavasti nollalinjan puolesta palkkaneuvotteluissa: jokainen prosentti nolla päälle on liikaa. No sitten Metalliliitto ja nää teknologit menee ja roiskauttaa kuuden prosentin vaatimuksen pöytään. Kun sitten työantajat tarjoavat melkein kahta (joka siis Sailaksen arviossa aivan liikaa), työntekijäpuoli pillastuu ja haukkuu tarjousta hävyttömäksi. Lakkoaseita kaivetaan esiin. Nehän juuri Suomea tässä tilanteessa auttavatkin. En oikein omalla talousjärjelläni ymmärrä. Väittävät nääs monet, että talous on äärimmäisen herkässä myllerryksessä ja paha taantuma voi olla ovella, mutta siellä metallissa eletään niin kuin aina ennenkin vai kuinka.

Kuljeskelimme vielä ihmeen lempeänä iltana tuolla rannoilla ja istahdimme viimeistä kertaa terassille katselemaan, kuinka aurinko putosi Hernesaaren kolossien taakse. Siihen päättyi tämä kesä.

Kirjastovierailu Oulunkylään, kovasti väkeä kun Hesari ilmoitti kuvan kanssa. Jännitti vähän kun paikalle tuli kriittisiä asiantuntijoita, muiden ohessa Jarkko Eskola ja Seppo Zetterberg. Mutta kun pääsin vauhtiin, juttu kyllä sujui. Kuvatikku toimi hyvin, vaikka tekniikka voi häiritäkin. Keskustelu oli peräti vilkasta ja myyntiäkin kohtuullisesti.

Kirjastolla on tulossa oma teemapäivä, jossa kaikenlaisia hauskoja ideoita Ahon tiimoilta. Juhlavuosi tuottaa monenlaista, klassikkoa ei tosiaan ole jätetty omaan rauhaansa. Kustantajan edustaja kertoi, että jopa lastuja ja uusia pokkaripainoksia (Yksin, Papin rouva) on myyty yllättävän hyvin. Eskola todisti, että Ahon teokset ovat edelleen tuoretta luettavaa. Samaa virkkoi äskettäin Markku Envall, joka innostui kirjani jälkeen lukemaan uudelleen Juhan

Eilen Seurahuoneella Martti Häikiö viittasi virnistäen uuteen Kanavaan: siitä nyt selviää Jyrki Nummen kritiikin motiivit, hän on kilpailijasi. No jaa, Nummen juttu perustuu hänen keväälliseen esitelmäänsä ja siinä käydään pääpiirteittäin läpi samoja asioita, jotka käsittelen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin kirjassani. Eräs tärkeä käänne Nummelta on jäänyt huomaamatta: Verner von Heidenstam esitti, että kaikkien pohjoismaiden on saatava tavoiteltu Nobel-palkinto ja tällöin Suomi näytti olevan vuorossa, Aho oli jo kiistaton ehdokas. Tässä ratkaisuvaiheessa hän kuoli.

Mutta kaikki tällainen on jossittelua. Sen sijaan on syytä kiistää se Nummen käsitys, että vain Pariisi ja Lontoo olivat kirjallisuuden kaanonin määräävät metropolit. Nobel-palkinnon myötä Tukholma oli aikamoinen metropoli myös, ja sinne Aholla oli jo kiinteät suhteet. Ei Suomi ihan periferiassa ollut. Sinänsä ymmärrettävää, ettei Nummi viitannut kritiikissään sanallakaan kirjani kansainväliseen osuuteen, kun hänellä oli oma juttu aiheesta tulossa.

Kirjastani olen saanut jo nyt niin paljon hyvien lukijoiden hienoa palautetta, että sinänsä tärkeä Hesarin kritiikki alkaa kalveta. Helsingissä kuulemma odottaa lisää postia. Ensimmäinen painos on menossa loppuun ja Akateemisessa kirja killuu kolmannella sijalla tietokirjojen top ten listalla. Aamulehden kolumnisti, saman kustantajan kirjailija, näki kirkkaasti jo keväällä, että klassikot eivät kiinnosta ja tuskin monikaan tarttuu tähän

Seurahuoneella julkistettiin Hannu Rautkallion uusin löydös: Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat jatkosodan ratkaisuvaiheista 1943-1944 (kustantajana Paasilinna). Tiedossa ne ovat olleet aiemminkin, mutta vasta kun Rautkallio törmäsi niihin Hoover-instituutin arkistossa Stanfordin yliopistossa, niiden luonne ja merkitys paljastuivat.

Väinö Tannerin Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lasse Lehtinen luonnehtikin Rautkalliota arkistojen Indiana Jonesiksi. Tuskin on kohta maailmalla historiaamme sivuavaa paperipinoa, jota Hannu ei olisi penkaissut. Veljien teos on kiintoisan tuntuinen, Tannerin muistiinpanot tosiaan lakonisuudessa paljon puhuvia. Mitä jää sanomatta, voidaan arvioida ja tilaisuudessa jo arveltiinkin. Rytin osuuden Ribbentrop-sopimuksessa Tanner sivuuttaa hiljaisesti.

Perehdyttävä vielä tarkemmin teokseen, joka on tunnollisesti selityksin toimitettu ja jonka loppuun Lehtinen on kirjoittanut valaisevan pienoiselämäkerran Tannerista. Vakuuttavasti Rautkallio ja Lehtinen todistivat puheissaan Tannerin merkityksestä oikeastaan sodan ratkaisijana: vain hän sai kuumassa loppukoetuksessa demarit pysymään hallituksessa ja samalla työmiehet rintamalla.

Sotahistorian osalta Vesa esitteli viime viikolla Hesarissa kaksi ilmeisen merkittävää tutkimusta: Pekka Kauppalan Paluu vankileirien teille ja Mikko Määttälän Vihollisina vangitut. Edellisestä käy ilmi, että Saksaan luovutetut sotavangit (joukossa juutalaisia ja puna-armeijan politrukkeja) eivät suinkaan nääntyneet nälkään tai tulleet teloitetuiksi, vaan otettiin Saksan armeijan palvelukseen mm. tiedustelijoina. Näin kumoutuivat Elina Sanan tarjoamat tiedot aikanaan Finlandia-palkitussa tietoteoksessaan Luovutetut (2003). Muistan kuinka palkinnon ratkaissut Hannu Taanila tuolloin hehkutti, että

Lehtipinot selvitetty, samoin pienempi posti. Suruviestit tavoittivat meidät jo matkalla: Asko Sahlman ja Annika Idström ovat poissa. Sahlman oli vahvassa vaiheessa työssään, ja Annikankin paluuta jaksettiin sitkeästi odottaa. On aikamme lyhyt, muistuu taas mieleen.

Kiellettyjen sanojen lista eduskunnassa tuntuu aika oudolta. Mitä jos listaaminen leviää muille elämänaloille. Meille kielen kautta itseään ilmaiseville asia on polttava. Kumma kun ei mikään taho ole jämerämmin älähtänyt. Kaikki tahtovat olla korrekteja, samalla liukuvat valvonnan piiriin. Itsesensuuri oli aikanaan lujassa; nyt kun kansan vapaa ääni on revähtänyt laajemmin kuuluville, se ei enää toimi. Ilmiannot väijyvät lööpit levällään.

Sanan, toiminnan, ajatuksen vapaudesta, sen tarpeesta kertoo konkreettista todistustaan ylivertainen tv-sarja Francon aika, joka on ehtinyt kulminaatiokohtaansa. Francon kuolema on esitetty erinomaisin väläyksin, eri ihmisten, eri suuntien reaktiot tavoitettu hyvin uskottavasti ja vivahteikkaasti. Hienosti näytettiin, kuinka Franco kuollessaan sittenkin kosketti jopa kiivaita vastustajiaan. Kunpa tällaisia poliittisia ja samalla kansanläheisiä tulkintoja nähtäisiin enemmän, meidänkin historiastamme. Jatkossa seuraamme aikaa Francon jälkeen. Suuria murroksia ja levottomuuksia on luvassa.

Luettuani nyt loppuun Orhan Pamukin paksun järkäleen Viattomuuden museo, on vielä sanottava, että enpä ole semmoista kirjaa konsana kokenut. Tuntuu kuin en olisi tiennyt mitään rakkaudesta ennen tätä. Kärsivällisyyttä Pamukin junnaus kysyy, mutta kestävyys palkitaan. Lopussa hän vaihtaa ilkamoiden kertojaa, nokkela temppu. Surumielisen huumorin raskas kukinto!

Kun tätä kirjoitan varhain tiistaiaamuna, ehätän toteamaan, että kylläpä kirjoittaa Matti Apunen hyvän ja aiheellisen jutun Hesarin yliöksi. Lukekaa.

Kotimaissa jo kerrataan kuluneita tapauksia. Internet katkesi laivalta loppupäivinä, joten jutut jäivät, mutta mitään ihmeitä ei enää vastaan tullutkaan. Parissa rattoisassa turkkilaissatamassa kuljeskeltiin, Sinopissa ja Trabzonissa, molemmissa ajatonta ja aitoa elämää, istuskelua, Mustafa Kemalin patsaita loputtomiin, hoidettuja puistoja, kauppakatuja, basaareja, rantakahviloita, pientä kaupustelua, flaneerausta, ihan rentouttavaa.

Kokonaiskuva matkasta peräti positiivinen. Kristiina Cruises hoitaa järjestelyt erinomaisesti, vanha Konstantin Simonov oli aika iso alus edelliseen kodikkaaseen purkkiin verrattuna, mutta pian tähänkin tottui. Viihdeohjelma varsin virkistävää, oppaat etupäässä asiantuntevia. tiedotus toimi, tunnelman luojana risteilyisäntä Jukka Helin monitoiminen mies, lauloikin hyvin, esitteli Repe Helismaan tuotantoa ja harrasti älykästä huumoria. Kapteeni Ulf-Peter Lindström vaivautui paljon seurustelemaan matkustajien kanssa ja esittelemään komentosiltaansa.

Antoisinta kuitenkin tavata matkustajia (n. 370), puhella niitä näitä, syödä kohtuullisesti ja juoda vielä kohtuullisemmin, vähän tanssiakin. Sauna oli ihan kelvollinen, jopa pieni uima-allas. Merellä on oma vaivuttava vaikutuksensa. Matkassa oli muutamia Waltarin tuntijoita, niitä aina tapaa, hyviä lukijoita hän on saanut teoksilleen. Sää suosi kaiken aikaa, kesää pitkitettiin. Kaikkiaan olimme tyytyväisiä matkaan ja onnellisia kun pääsimme viimein yötä vasten lentäen turvallisesti kotiin. Seuraavat jo tulivat, Don Osmo Pekonen jatkaa urakkaani luennoitsijana, arvatenkin hyvällä menestyksellä.

Jalta Krimin kärjessä: elävä kylä, rantakadulla hieman enemmän väkeä kuin Tsehovin novellissa ”Nainen ja sylikoira”.

Perehdyttiin ensin pariin palatsiin, Alupkinan tudorien tyyliseen linnakkeeseen ja Livadian keisarilliseen huvimajaan, missä Nikolai II perheineen lomaili ja missä sitten sovittiin Euroopan jaosta ja muusta sodan jälkihoidosta Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin tunnetussa konferenssissa. Kyllähän olikin jälkimmäinen tapaus perinpohjin muistettu valokuvin, dokumentein. filmein, alkuperäisin pyörein pöydin jne. Silloin helmikuussa 1945 rysähti rautaesirippu keskelle Eurooppaa ja poistui vasta vajaat puoli vuosiataan myöhemmin. Kiinnostava käynti.

Mutta pääasia odotti. Rantakadun päässä pudottauduimme bussista ja hyväksyimme harmaan taksin tarjouksen: kohtelias kaveri vei meidät muutaman kilometrin päähän Tsehovin museoon, esitteli nähtäväyydet, hoiti sisäänpääsyn ja odotti ulkona sen vajaan tunnin minkä museossa vietimme.

Ja pysyi kaiken lisäksi sovitussa taksassa! Kaikki harmaat taksit eivät ole huijareita, on myös vilpitöntä palvelualttiutta, eikä liikaa rahastanutkaan. Museo jakautuu kahteen osaan: toinen rakennus omistettu teosten näyttelyyn ja dokumenttifilmeille, toinen itse Tsehovin koti säilytetty sellaisenaan, kuin vasta asukkaistaan jääneenä. Runsas puutarha penkkeineen ympäröi vieläkin valkeaa päärakennusta. Sisällä näemme Mashan huoneen, Olga Knipperin huoneen, kirjailijakavereiden (Gorkin ja kumppaneiden) vierashuoneen sekä isännän työhuoneen ja ruokasalin sekä olohuoneen. Olihan kodikasta, harmonista, tilavaa, ja silti Tsehov aina valitti – tietysti yksinäisyyttä ja Jaltan henkistä ilmanalaa. Kirjeet ovat hyydyttävää luettavaa, välistä hauskoja. Täällä hän yritti parannella keuhkotautiaan heikoin tuloksin. Keittiö ja keittäjän huone olivat eri rakennuksessa. Kaikissa kerroksissa ja taloissa omat asialleen antautuneet oppaat. Kerrassaan viehättävä käynti.

Kun Ralf L

Oi Odessa, sä hurmasit mun niin, niin Odessa, jään unelmiin… No ihan niin ei käynyt, mutta viehättävä valkea, vehrein puistokaduin varustettu kaupunki on Odessa. Nähtiinpä kuuluisat portaat heti satamassa ja niitä myöhemmin laskeuduttiin, noin parisataa askelmaa. Harvoin on elokuva (Panssarilaiva Potemkin) tehnyt jotkut raput niin maineikkaiksi.

Mutta muutakin ihmeellistä kohtasimme, erityisesti Kirjallisuusmuseon, joka pienen kyselyn jälkeen löytyi siitä Gagarinin palatsista läheltä oopperaa.

Jo rakennus on uhkea ja museo paljon valtavampi kuin osasimme odottaa. Olikohan kukaan pistänyt nenäänsä sinne koko viikolla, joka tapauksessa ystävälliset tädit sytyttelivät valoja huoneisiin sitä mukaa kun kuljimme. Ja huoneita oli 17 komean salin ympärillä. Ne esittelivat koko Venäjänmaan mahtavan kirjallisen perinnön antiikin vaikutuksista alkaen, mutta kehitys näyttää museossa pysähtyneen jonnekin 1980-luvulle. Tavattoman runsaasti ensipainoksin, käsikirjoituksin, sanomalehtileikkein, valokuvin, iskevin kollaasitauluin ja aikakautta luonnehtivin esinein museo on koottu. Kun olimme kaikki vaeltaneet olimme aivan pyörällä päästämme, ja sadat tuntemattomat suuruudet jos tutut klassikotkin vilistivät silmissämme. Tällöin johtava täti neuvoi, että alakerrassa on vielä sota-ajan kirjallisuuden erikoisosasto! No sekin oli tietysti selvitettävä. Uskon vakaasti, että tämä Odessan palatsi on maailman paras ja perusteellisin kirjallisuusmuseo. Vai onko Venäjänmaalla vielä sen ylittävää?

Silmäilimme myös Londonskaja hotellia, jossa Mannerheim oli toipumislomalla syksyllä 1917, jolloin vallankumous puhkesi. Muistelimme hänen seikkailurikasta junamatkaansa Odessasta Pietariin, edelleen Helsinkiin ja lopulta Vaasaan. Siitä kerroinkin luennossani illalla, samoin Isak Babelista, suuresta ja vekkulimaisesta odessalaisten kuvaajasta. Hauskoja tarinoita jos traagisiakin kirjoitti, onneton oli hänen loppunsa Stalinin puhdistuksissa.

Keltaisen kirjaston Odessalaisia on jo kirjaharvinaisuus, ottakaa uusi painos!

Constanzassa (ent. Tomiissa) ilahduttaa Ovidiuksen aukio ja patsas, jonka jalustaan on latinaksi kirjoitettu vapaasti kääntäen:

”Minä, joka kirjoitin hehkuvia säkeitä rakkaudesta, palan täällä omassa tulessani. Matkailija, jos koskaan olet rakastanut, rukoile että Ovidiuksen luut saisivat levätä rauhassa.”

Muuten kylä on vähän rapistunut ja rähjäinen. Kaupunginjohtaja, joka tuli virkaansa parikymppisenä meteorina, keskittyy liikennevalojen järjestelyyn (valotaulu näyttää kauanko on vielä punaista) ja liikenneympyröiden koristeluun pienoislentokoneilla, mutta rakennusten ja puistojen kunnostus on toissijaista. Mamayan moottoritiehanke kuumentaa jo kaupunginhallituksen mieliä. Toisaalta kuulemme, että eläkeläiset saavat matkustaa busseissa ilmaiseksi ja opiskelijat puoleen hintaan.

Tutkimme etnografista museota (kauniita pukuja ja liinoja) sekä paria kirkkoa, moskeijassa on kuulemma maailman suurin matto (450 kg), ortodoksisessa kuuntelemme todella kaunista pappiskokelaiden yhteislaulua. Kaupungin vanha ylpeys, Unescon suojelema Art nouveau henkinen Casino on rannassa tyhjillään ja rappiolla. Unesco vaatii ensin kunnostuksen ja sitten käyttöönoton, täällä ajatellaan päinvastoin. Niinpä ei tapahdu mitään.

Tervehdimme myös kansallisrunoilija Eminescun ja hänen muusansa Victorian komeaa patsasta. Eminescun maine on säilynyt eheänä toisin kuin Caeausescun. Kävin laivan hyvässä saunassa ja pienessä uima-altaassa ja lueskelin kannella Pamukin mainiota Viattomuuden museota. Lomaa, miltei täydellistä.