Panu Rajala

Kuudelta startti Viehätyksen pihasta Helsinkiin, Tauno marssi samalla tietä pitkin hakeen lehteä ja pudisteli päätään. ”Ekkö sää koskaan lakkaa.”

Mikäs ajellessa pilvisenä aamuna, vähän tihuutti. Juniin ei voi enää luottaa. Mutta Mannerheimintien ruuhkassa juutuin jonoihin ja myöhästyin Södikalta Vuokon treffeiltä vartin. Käytiin silti läpi henkilöhakemistoa, ja sain toiset vedokset mukaani. Niitä olen tässä tutkinut ja täydennellyt kuvatekstejä (Kukkos-Jukka antoi hyviä viitteitä) ja hakemistoja koko harmaan päivän, aamukymmenestä iltayhdeksään, melkein kellon ympäri. Sepiksen Kotikiinalaisessa kävin välillä haukkaamassa friteerattua kalaa.

Työ sujui illan mittaan hyvin kuunnellen kansanmusiikin toivekonserttia, mukavaa ohjelmaa, yhtä hyvä on perjantaisin Jaskan jazzradio. Tyypillistä muuten, että siellä ei tänään tunnistettu Israelin kansallislaulua, ei sitä tosiaan ole paljon meillä kuultu.

Murehdin kiinalaisessa iltalehtiä vilkaistessani Ingvar Melinin kovaa osaa, liitot murtuivat, bisnekset pettivät ja velat kasaantuivat ulosottojen kynnykselle. Kaikkoavaa on ex-ministerin mainen gloria. Kohta ne alkavat penkoa Marian tekemisiä, Lenita tässä on surevana puolisona esiintynytkin. Henkinen ruumiinavaus.

Hallitusta sentään taas kokoilevat. Voiko virallisissa radiouutisissa ilmaista siten, että Katainen ”ilmaveivaa sixpackiä”? Hesari havainnollistaa puolueita olutpulloilla. Kaikki rentoillaan viihteeksi, jotta kukaan ei ottaisi mitään ihan vakavasti. Ja vasta äsken hurskasteltiin, kuinka jääkiekkosankareilla oli juhlissaan pullot käsissä. Kuinka monen prosentin hallitus sixpackistä perjantaina löytyy?

meni pääsivun kuvan osoittamalla tavalla riippumatossa, lukien loppuun Jonas Jonassonin aivan hulvattoman (vaikka sana on loppuun kulunut) naurattavaa kirjaa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Marja kuunteli kummissaan miltei tauotonta hohotustani. Mikähän siitä niin hauskan tekee?

Kaiketi etevästi punottu absurdien sattumien juoni sekä tietty totisella naamalla kertomisen kyky, jota ei aina ole humoristeilla. Jos kovin korostaa, että tämä on HAUSKAA, nyt naurakaa, hymy yleensä hyytyy. Mutta Jonasson pudottelee ikään kuin toisesta suupielestä. Meidän Paasilinnakin vyörytti joskus niin hartiavoimin että vähempikin väritys olisi riittänyt. Mutta Paasilinnan oppilas tämä Jonasson ilmiselvästi on, oppi-isäänsä keveämpi käänteissään, mutta myös mielettömämpi maailmanpoliittisissa keksinnöissään.

Vaikka tässäkin huomaa lopussa, kuinka vaikea on päättää huiman hullu seikkailu ikään kuin tyveneen laskuun tai sitten suureen pamaukseen. Mistä tempoisi vielä kaiken edellä keksitynkin ylittävän finaalin? Paasilinnalta loppui veto tavallisesti puolta aikaisemmin kuin Jonassonilta, mutta viimeiset 50 sivua tässäkin uhkaavat väljähtää. Ehkä alku ja yleinen kuljetus on liiankin räjähtelevää ja lupaa mahdottomia. Joka tapauksessa loistavaa kesälukemista, erityisesti näin helteellä riippumatossa.

Kun on tyyni helle, kipakka kirja ja hehkuva heili helluntaina, ei muuta saata kaivata. Voimme laskeutua taas viileämpään ja vetisempään työviikkoon.

Oli kiirehdittävä turhan varhain Ilmajoelta, sillä halusin ehtiä entisen oppilaani Teemu Paavolaisen väitöstilaisuuteen Tampereelle. Teemu heitteli ideoitaan seminaariesitelmissään jo tämän vuosituhannen alussa kun hoidin professuuria, ja niitä silloin vähän mietimme. Hänen aiheensa on Teatteri/ekologia/kognitio eli Esiintyjän ja esineen vuorovaikutuksesta Grotowskin, Kantorin ja Meyerholdin ohjauksissa. Kuulostaa vähän vaikealta, mutta esinemaailman, lavastuksen merkityksestä teatterissa oli yksinkertaistaen kysymys.

Seuraajani Hanna Suutela oli kaunis kustos Kellariteatterissa pidetyssä tilaisuudessa, vastaväittäjäksi oli roudattu Dr. John Lutterbie New Yorkista, lähempää ei kai löytynyt asiantuntemusta Teemun hivenen koukeroiseen tieteeseen. Keskustelu käytiin englanniksi, rennosti ja äärimmäisen abstraktisti, vähän ponnistellen sentään pysyin kärryjen aisalla, vaikka teatteritiede on jo mennyt menojaan ulottuviltani. Uutta on huimasti edistynyt digitaalinen havainnollistaminen, joka suuresti auttaa tämäntapaisten visuaalisten ideoiden välittymistä.

Mutta ehkä oli vähän liiallista yrittää keskittyä esineiden ekologisiin teorioihin huumaavan helteen keskellä teatterin viileässä pimeydessä (varsinkin kun tulin suoraan mitä elävimmästä teatterista), joten luovutin tunnin keskustelun jälkeen ja livahdin takaisin maalle saunan lämmitykseen. Karonkkaan palaamisen jätin suosiolla, liika on liikaa minullekin. Mutta olutkolpakkoni kohotin saunalla Teemun kunniaksi, komeasti poika veti pitkän marssin maaliin saakka!

Että oli järven vesi lämmennyt, mutta virkisti silti. Näin tämäkin tapahtumista rikas viikko vierähti onnelliseen päätökseen saakka.

Taipaleenjoen uusi ensi-ilta Ilmajoella. Keräsimme joukkueen, ohjaaja Sina Kujansuu ja pianotaiteilija Maila Böhm liittyivät oopperaretkeen. Siis maantielle.

Majoituimme tuttuun Palon Kortteeriin, jossa ei ole turhia mukavuuksia, mutta väljyyttä ja oma rauha. Lounaalle riensimme Kestikartanoon, jota Nina af Enehjelm pitää toista kesää ja aikoo pian jo luopua. ”Liian kallis harrastus”, hän kommentoi. Emme ihmettele. Sesonkia riittää lyhyen aikaa, ja talo on suuri, komeasti kunnostettu, mutta varmasti raskas ylläpitää. Nina apulaisineen järjesti ystävällisesti hyvän lounaan, vaikka paikka ei ollut vielä päiväsaikaan edes auki. Illalla oli sentään tulossa iso ryhmä.

Iltapäivään oli laitettu talvisotaseminaari kaupungintaloon, ja sitähän oli mentävä seuraamaan. Heikki Sarmanto esitteli omaa talvisotarequiemiään näyttein, Ilkka Kuusisto puolestaan tätä meidän oopperaamme. Välissä nähtiin talvisodan katkelmia propagandaelokuvista ja kuultiin niistä kommentteja. Valtaisaa tämä myöhäinen talvisotainnostus: on perustettu peräti Talvisotayhdistys (sata jäsentä), joka puuhaa sodan muistomerkkiä Kasarmitorille Helsinkiin. Mikähän häkkyrä siitäkin taas tulee? Aihe on tietysti hyvä.

Sittenpä astelimme ooppera-areenalle joen rannalle. Sama talvinen näkymä otti meidät vastaan kuin viime vuonna, hyvänä kontrastina autereisen helteiselle illalle. Katsomossa tarkeni paitahihasillaan. Tuttua joukkoa tapasimme alkuryypyillä, maestro Ilkka rouvineen ja seurueineen, idean eräs alkuisä Tauno Äijälä ja Katja puuhakkaana kuten aina. Toive Tynjälä tyytyväisyyttään myhäillen, Timo Kosonenkin alkaa uskoa oopperan menestykseen: se jatkaa ensi vuonna jo kolmatta kesäänsä.

Ja hiton hyvä se onkin! Loistavasti sävelletty, laulettu, ohjattu (hyvä Tuomas Parkkinen!) ja esitetty. Olimme aivan otetut ja kurkkua kuristi monessa kohtaa. Jyrki Anttilan (Dolmatovskin) aaria ”Olen nähnyt mä jokia monta…”, johon Juha Kotilainen (Jylhä) vastapuolelta yhtyy, on aina yhtä vaikuttava. Kirstinä oli uusi tähti Mari Palo, hurmaavan sarkastinen ja hieman piikikkään sensuelli tulkinta, ihana. Kuoro oli uljaassa vedossa. Kaikki suoraan sanoen helvetin hyviä, ja orkesteri soitti Mikk Murdveen johdolla salskeasti, täsmällisesti ja tyylilajia sulavasti vaihdelle. Ilkkahan on pannut lomaan (väitti että ne olivat jo libretossa) tuttuja osuuksia, Sillanpään Marssilaulusta Taneli Kuusiston kuolemattomaan mukailuun saakka. Myös puna-armeijan esitykset ovat näkemisen arvoisia, varsinkin talvisodan Volgan lautturit! Jotkut pikku poikkeamat historiasta ovat kaiketi väistämättömiä ja taiteellisen tavoitteen sanelemia. (Olisiko Jylhän komppanian onneton tulikaste pitänyt sittenkin olla paremmin mukana? Sitä Soinin miehet kyselevät.) Mutta upea joulukohtaus ja sen keskeyttävä taistelu motivoivat kyllä tehdyn valinnan.

Kävisi pitkäksi luetella kohokohtia. En librettoa kirjoittaessani koskaan kuvitellut, että tästä näin hieno voisi tulla. Kannattaa siis jatkaa kolmanteenkin kesään 2012. Sen jälkeen on tulossa uusi kiintoisa (poliittinen) ooppera, josta kuulimme vihiä.

Viihdyimme kaupungintalon jatkoilla hyvän aikaa ennen kuin vetäydyimme hyvässä järjestyksessä Palon Kortteeriin omille hilpeille jatkoille.

Järvenpään taidemuseossa avattiin kiintoisa kaksijakoinen näyttely.

Minut sai paikalle ”Sanoin, kuvin, elein” -osuus eli Venny Soldanin, Maggie Gripenbergin ja Juhani Ahon kolmio, siitä noussut kuva- ja tanssitaide. Monia entuudesta minulle tuntemattomia kuvia, luonnoksia ja tauluja, jotka avasivat taas yhden kulman Ahon miljööseen ja häntä ympäröineisiin naisiin. Kirjassani tanssitaiteen uranaukaisija Gripenberg jää vähälle huomiolle, koska hän liittyi kuitenkin enemmän Vennyyn kuin Jussiin, eikä esim. tv-sarjassa Venny vihjatusta lesbosuhteesta ollut ulottuvillani mitään todisteita. Nykyihminen heittää oman aikansa käsityksiä mieluusti sata vuotta sitten eläneiden asenteisiin.

Kun Juhani Kolehmainen oli paikalla rouvineen, sain todellisen asiantuntijan vastauksia joihinkin Eero Järnefeltin maalauksia koskeviin kysymyksiin. Se harvinainen Lapin pöllö liittyi kuulemma Ahon lastujen kuvitukseen, ja yksi Suvirannan interiööri on aivan oikein se Suomen vanhin aitio. Myös Kansallisteatterin historia oli hyvin kuvissa esillä.

Toinen osa näyttelyä koostuu tämän ajan taiteesta, Antti Vuoren humoristisesta surrealismista ja Paul Osipowin voimakkaista väritauluista. Kannattanee käydä näyttelyssä uudelleen syksymmällä, avoinna syyskuun loppuun. Ahon juhlintaan tämäkin tavallaan liittyy.

Osuipa poskettoman hauska kirja kassiin siellä WSOY:n tilaisuudessa Tervasaaressa. Juhlin hellepäivää riippukeinussa lukien ja nauroin tämän tästä sydämellisesti ääneen. Kirja on Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Taas Ruotsi hakkaa meidät. Tämähän on parempi painos Paasilinnaa!

Illalla sonnustauduimme Kangasalle Ramppi-teatterin ensi-iltaan. Tästä alkaa taas jokavuotinen kesäteatterikierros. Poimimme Kirstin ja Jussi Suvannon kyytiin Tampereelta. Mitä Aulis nyt on kehittänyt? Mutta näytelmä olikin viimevuotisen uusinta vain eri nimellä, Muistat sie Monrepos’n? Kun jatkosotaa nyt muistellaan, entinen aihe tietysti puolustaa paikkaansa. Ja menestys kannattaa hyödyntää. Mutta vielä väliajalla odottelimme, että jotain uutta ilmenisi.

Esitys oli kohentunut ja sujui varmaan tapaan. Ahdin ohjaama kokonaisuus oli jäntevämpi kuin viimeksi. Uusista näyttelijöistä ilahduttivat aidot ja läsnäolevat nuoret, Henriikka Heiskanen, Laura Parviainen, Mikko Nikkanen ja Mika Eerola. Koko laaja kaarti oli tyypitteleviin rooleihinsa hyvin iskostunut.

Jäin vähän miettimään, tuleeko koskaan aika jolloin idealisti otetaan todesta ja oikeana ihmisenä, jopa kansallismielinen intoilija. Vai onko hänet aina tuomittu näytelmien karrikatyyriksi, sotahulluksi papiksi tai kiihkomieliseksi opettajaksi, mustavalkean maailman mustaksi tyypiksi? Joku vastasi väliajalla, että yhden sukupolven päästä muutos on jo mahdollinen.

Käytiin aamulla läpi joitain korjauksia vedoksiin Bulevardilla. Kansiehdotuksenkin näin, aika jännä. Sitten Tervasaareen, missä oli välitön kesäinen tunnelma, toimittajia runsaasti ja kirjantekijöitä kertomassa teoksistaan. Sain avata puhumalla vähän Ahosta, kolme teemaa: suhde Elisabetiin ja naisiin yleensä, kansainvälisyys ja Nobel-ehdokkuus sekä kiivaat hajamietteet vuonna 1918. Voisi poimia muutakin, aletaan nyt näistä.

Karo Hämäläisen tulossa oleva romaani Erottaja, paksu trilleri talouselämästä, herätti ensikuulemalla kiinnostukseni. Tätä aihepiiriä on kaunokirjallisuudessa vähän käsitelty, Waltari sen hyvin hallitsi jo muinaisessa Egyptissä ja tietysti Haavikko kirjoitti paljon taloudesta. Mutta onko kukaan tehnyt trilleriä? Muutenkin WSOY:n uusi kotimainen tuotanto vaikutti lupaavalta, paljon esikoisia. Hävikki korvataan uudella kasvukärjellä. Mieliala kauttaaltaan valoisa. Tiedot kustantajan kuolemasta hivenen ennenaikaisia.

Jälleen maantielle: kohti Tamperetta. Kun poikkesin Iittalan Shellissä kahville ja nousin autosta, helle henkäisi vastaan kuin olisi saunaan astunut. Nyt se alkaa. Ehdin hyvin pääkirjasto Metsoon, missä pidettiin runoviikon Studia Generalia Yrjö Jylhästä. Tampereesta on tullut varsinainen runojen kaupunki. Jarmo Heikkinen ajeli lausumaan näytteitä, joita varasin luentoni lomaan riittävästi: näin illansuusta kehittyi aika painava panos Jylhää. Jarmo lausuu joustavasti vaikka ex tempore ja intoutui tulkitsemaankin loppupuolen runoja paneutuvasti. Saimme raikuvat aplodit, ihme kyllä kuulijoitakin oli kertynyt sali melkein puolilleen – ehkä ihmiset tulivat hellettä pakoon. Talvisodan tunnot varmasti viilensivätkin.

Ihanaa oli kellahtaa kotipihaan retken päätteeksi, ottaa kylmä olut parvekkeella, kertoilla Marjalle kuulumisia ja selata postia. Vähemmän ihanaa sitten katsella Suomen murskatappiota Ruotsille futiksessa. Tässä lajissa emme ikinä pärjää. Mutta Zlatan oli vaikuttava ja Ruotsin joukkue muutenkin, heja vaan heille.

Melko vilkas viikko alkamassa.

Tein aamulla kaupunkivaatteissa kaksi maalia kentällä ja hurautin Helsinkiin. WSOY:n kustannuspäällikkö Sari Forsström tarjosi ystävällisesti lounaan Savoyssa Ahon valmistumisen kunniaksi. Maineensa veroinen ruoka tässä uljaiden näköalojen paikassa ja todella ystävällinen palvelu. Parsan ja lohen ohessa sinkoili ideoita monestakin tulevasta aiheesta, katsotaan sitten mitkä niistä tosimielessä alkavat nousta.

Lounaalta kokoukseen Tietokirjailijoiden toimistoon Ritarihuoneelle. Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunta hioi vielä viimeistelyt tulevan kesän Rikos-teemaan, tarkasteli omaa tulevaisuuttaan, ja sitten paineltiin joukkuepaidat päällä Akateemiseen kirjakauppaan ja johtajan Annamari Arrakoski-Engardtin huoneeseen, minne kertyi kirjallista kaartia, dekkaristit Outi Pakkanen ja Eppu Nuotio sekä Kurt Nuotio ja lopulta Lasse Lehtinen, jolta tiukkasimme hallituksenmuodostustilannetta. Lasse toiveena oli, että Jyrki ja Jutta vielä tapaisivat jossakin intiimissä paikassa ja päättäisivät, että yritetään vielä kerran… Mutta toiveajatteluksi Lasse tämän myönsi. Toivotimme onnea hänen presidenttikampanjalleen, joka näin julistettiin alkaneeksi.

Mehän kahautimme sitten todistamaan rikosten moninaisuudesta ja käyttökelpoisuudesta, jopa kannattavuudesta kohtauspaikan estradille. Puhutin Outia ja Eppua, mikä oli erittäin helppoa, ja Kirsti Mäkinen kiristi Lasselta käsityksiä poliittisista rikoksista. Ei siinäkään vaikeuksia ilmennyt. Kaikesta tällaisesta sitten jatkamme Vammalassa eli suuressa Sastamalassa esitelmin ja paneelein, eikä unohdeta myöskään juhlivaa Juhani Ahoa, rikoskirjailijaa eräältä kantiltaan. Lopuksi Lasse muistutti tärkeästä asiasta: Vanhan kirjallisuuden päivät kerää tuhansin määrin ihmisiä sanan ja sävelten ja näyttelyiden äärelle maksuttomiin tilaisuuksiin, mutta tapahtuman valtionapu on häpeällisen pieni. Siihen korjaus ja äkkiä!

Vesan laskujen mukaan kuulijoita oli sentään seitsemisenkymmentä näin kesäisenä maanantaipäivänä, jopa Hannele ja Michael Branchin tapasimme vasta Lontoosta Suomeen saapuneina. Kallistimme Vesan kanssa oluet Teatteriravintolassa, minkä jälkeen oli vielä paineltava tekemään viimeisiä kuvatekstejä kämpille. Iltaurakan jälkeen katsoin ansainneeni kevyen iltapalan ja lasin punaviiniä kulmakuppilassa Korkeavuodenkadulla. Huomenna programmi jatkuu.

Sittenkin lippu salkoon, vaikka ensin laiskotti. Puolustusvoimia pitää kunnioittaa. Tänään saavat ylioppilaatkin osansa. Lämmittää nähdä nuorten jäykkää iloa, joka illalla ja yöllä repeää r(i)emuksi, kaiketi täälläkin. Liputus on maalla yleistynyt, taannoin oli kaksi liputuspäivää: äitienpäivä ja juhannus. Jaa vainajia sentään muistettiin ja sitten isännän viiskymppiset. Viiritkin ovat yleistyneet.

Luen saunakamarissa taittovedoksia ja lisäilen välillä puita pesään. Tuulen viri järvellä, aurinko lämmittää, tuli lekuttaa. Voiko olla mitään ihanampaa. Kun lukee tekstin yhtäjaksoisesti, huomaa jonkin verran toistoa. Mutta haitanneeko tuo? Elämäkerrasta etsitään määrättyjä kohtia, yksittäisten teosten analyysejä ja vastaanottoa; silloin on hyväkin että tärkeät asiat ovat useammassa yhteydessä, sentään erilaisin painotuksin.

Piti tehdä vähän kevyempi kirja Ahosta, mutta tulikin näin pirun seikkaperäinen. Kunpa se kuitenkin eläisi ja kiinnostaisi, herättäisi uinuvan klassikon. Savusaunassa iltamyöhällä huolet sulavat suloisen ajattomaan olotilaan. Sasu Punasen jäljillä. Viillytellään kamarissa, kuunnellaan radiosta himmenevän suviyön säveliä Marjan kanssa. Oi onnea lauantain.

Melko mahtava päivä. Juuri kun keskityttiin brittien häihin, Kirsti Mäkinen soitti ja onnitteli: – Sinusta on tullut Bonnierin kirjailija! Olin vähän ällikällä. Pian Mari Wärri soitti WSOY:stä ja kertoi Bonnierin ostaneen yleisen kirjallisuuden. Pari muutakin viestiä tuli samasta asiasta. Milteipä ilahduin, avaahan se mahdollisuuksia vähän laajemmalle. Kannatan pohjoismaista yhteistyötä, se oli jo Ahon ja Sillanpään linja. Antaa mennä vaan, seuraillaan tilanteita. Kun Anna Baijars vielä lähetti aiheesta perustelevan sähkökirjeen samana päivänä, voi sanoa WSOY:n hoitaneen ainakin tiedotuksen ensiluokkaisesti omille kirjailijoille.

Tässähän olisi kaikenlaista arvattavaa, mutta jääköön. Myös Otavan kanssa tulen hyvin toimeen. Kirjoittajan kannattaa keskittyä omaan työhönsä ja jättää kauppa- ja kustannusspekulaatiot sen alan ammattilaisille.

Katsottiin sitten rauhassa häitä Marjan hyvien tarjoilujen voimistamina. Monet muistot palasivat. Dianan ja Charlesin häitä katseltiin Hämeenkyrössä 1981, sillanpääläisiä mukana tupa täynnä, kun Saavutuksessa ei ollut televisiota. Taisi olla muitakin naapureita. Valtava tunnelma. Nyt ihailimme Katen ja Williamin hillittyä, tyylikästä onnea vähän pienimuotoisemmin. Vaikuttavaa, tällaista tarvitaan. Ihmisen on hyvin luontaista eläytyä toisten onneen ja loistoon. Kiinnitti huomion, kuinka hallitusti ja rauhallisesti poliisi johdatti valtaisia kansanjoukkoja. Oli myös kiva katsella näinkin pitkään Lontoon tuttuja näkymiä, siellä asuneena ja monesti käyneenä.

Kävin vielä Ailan luona Arkadiankadulla, puheltiin tietysti Bonnierin kaupasta. Aila sitä iloisena kannatti. Hän on sentään WSOY:n vanhin edelleen julkaiseva kirjailija ja Ruotsissa pitkään asunut. Nautimme latvialaista shampanjaa ja Aila antoi uuden runokokoelmansa Tämä täyteys, tämä paino. Sitä ei ole kumma kyllä vielä arvioitu Hesarissa. Aila kaivoi esiin Aamulehden hienon arvostelun (tietysti Matti Kuuselan) ja muutaman muun maakuntalehden. Yhdessä todettiin joistakin runoista: ”dementoitunutta huhuilua”. Sekö Ailaa nauratti, vähän loukkasikin. Ehdotin että hän panisi sen seuraavan kirjansa nimeksi. Se vasta naurattikin.

Luin ääneen runon sieltä, toisen täältä, ja Aila kertoi kikatellen niiden taustan. Kuka missäkin on aiheena, miehiä tietysti ja muutakin. Kuinka kuivaa olisi analysoida ja tulkita näitä vain puhtaana runoutena. Huumoria ja itseironiaa on enemmän kuin Ailan entisissä runoissa. Vanhuus on hänet vapauttanut. Kun joku runoudentutkija alkaa joskus tätäkin tutkia, tervetuloa haastattelemaan jos kiinnostaa. Tai parasta mennä heti kuulemaan runoilijan suusta, kuinka runot ovat syntyneet. Mulla kun ei ollut nauhuria mukana. Eikä Aila siihen olisi niin hauskasti pulpunnutkaan.

Kiira Korpi pyllähti, ainoa pikku miinus loistavassa päivässä.