Laiskotellen laupiaasti liukuivat joulunpyhät. Musiikkia paljon, ei liity työhön, ei kysy ponnistuksia. Risto Nordellin valitsema vanha musiikki Euroopasta viehätti erityisesti, samoin tv-elokuva Nannerlista, Mozartin sisaresta. Omaa levykokoelmaa tuli pöyhityksi. Mutta onhan myös seurusteltava kotijoukkojen kanssa, luettava, taikka vain kummasteltava tätä autuutta.

Tytöiltä tuli Ranskasta reippaita viestejä. Oli aterioitu aattoyönä klo 22-03 ja tanssittu aamuun peruukit päässä, sitten messuun rukoilemaan. Jaa, emme kyenneet täällä lähimainkaan niin raisuun meininkiin. Mutta tyytyväiset olimme, varsinkin itse paistamaani kinkkuun ja Artsin keittämään lipeäkalaan ja Marin lohikakkuun ja oman emännän kaikkiin ihmeellisiin luomuksiin. Vilho oli ansiokas pukki sekä kylillä että täällä meillä. Kaikkien aikojen rehevin joulukuusi, itse katkaisemani, komeilee keskellä lattiaa.

Levännyt mieli kaipaa uusia askareita. Aloitin kevyesti ja luin Hannu Syväojan tuoreen esseekokoelman Finnen ja Sillanpään lumoa (Mediapinta 2011), kulttuurikuvia Tampereen tienoilta. Pitkästä aikaa joku tutkija paneutuu Sillanpäähän, ei nyt kovin mullistavin tuloksin, mutta leppoisasti tarinoiden. Palautui muistiin yhtä ja toista. Kiintoisin juttu koskee Hiltun ja Ragnarin vastaanottoa, jossa tosin minua on tulkittu väärin, mutta samapa tuo. Sympaattinen, vilpitön, kotiseutuhenkinen opus yhtä kaikki. Jalmari Finne, Eino Hosia ja monet tuntemattomat kansankirjailijat saavat arvonpalautusta. Samoin Hämeenkyrön rikas kulttuurihistoria ja Tampereen musiikkielämä lisävalaisua. Kirjoitin opuksesta heti pienen arvion Hämeenkyrön Sanomiin.

Mutta joulunpyhiä hallitsi totta puhuen vanha veijari F. M. Dostojevski. Tempauduin viimeinkin lukemaan kunnolla loppuun Karamazovin veljekset ennen tv-sarjan päättymistä. Siitähän riittäisi paljonkin puhuttavaa. Rikasta rönsyilevää romaania olisi mahdotonta sulloa 8-osaiseen tv-formuun, mutta ihmeen hyvin se silti oli ytimeltään siihen pelkistynyt. Romaanin monitahoista muotoa ihailleet (kuten Alex Matson) pitäisivät tällaista silpomista häpäisynä. Joku taas voisi katsoa romaanin kaipaavan reipasta editoimista. Itse olen välttänyt kaikkia teatteriversioita romaanista ennen tätä; minusta merkittävä romaani pitää tuntea ennen kuin voi katsella siitä erilaisia versioita ja lyhennelmiä. Dostojevskin pääteos jysähti nyt kahdella tasolla tajuntaani melko täyteläisesti. Luin myös ne Matsonin tunnetut analyysit sekä Henri Troyat’n taustoittaman elämäkerran. Näihin varmaan tulee palatuksi, järkäle on vielä liian lähellä.

Olihan koskettavaa pitkän illan päätteeksi kuunnella vielä Seela ja Eelis Sellan juutalaislauluja, niihin liittyviä synkeitä muistoja. Arvokas juttu.