Seurahuoneella julkistettiin Hannu Rautkallion uusin löydös: Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat jatkosodan ratkaisuvaiheista 1943-1944 (kustantajana Paasilinna). Tiedossa ne ovat olleet aiemminkin, mutta vasta kun Rautkallio törmäsi niihin Hoover-instituutin arkistossa Stanfordin yliopistossa, niiden luonne ja merkitys paljastuivat.

Väinö Tannerin Säätiön hallituksen puheenjohtaja Lasse Lehtinen luonnehtikin Rautkalliota arkistojen Indiana Jonesiksi. Tuskin on kohta maailmalla historiaamme sivuavaa paperipinoa, jota Hannu ei olisi penkaissut. Veljien teos on kiintoisan tuntuinen, Tannerin muistiinpanot tosiaan lakonisuudessa paljon puhuvia. Mitä jää sanomatta, voidaan arvioida ja tilaisuudessa jo arveltiinkin. Rytin osuuden Ribbentrop-sopimuksessa Tanner sivuuttaa hiljaisesti.

Perehdyttävä vielä tarkemmin teokseen, joka on tunnollisesti selityksin toimitettu ja jonka loppuun Lehtinen on kirjoittanut valaisevan pienoiselämäkerran Tannerista. Vakuuttavasti Rautkallio ja Lehtinen todistivat puheissaan Tannerin merkityksestä oikeastaan sodan ratkaisijana: vain hän sai kuumassa loppukoetuksessa demarit pysymään hallituksessa ja samalla työmiehet rintamalla.

Sotahistorian osalta Vesa esitteli viime viikolla Hesarissa kaksi ilmeisen merkittävää tutkimusta: Pekka Kauppalan Paluu vankileirien teille ja Mikko Määttälän Vihollisina vangitut. Edellisestä käy ilmi, että Saksaan luovutetut sotavangit (joukossa juutalaisia ja puna-armeijan politrukkeja) eivät suinkaan nääntyneet nälkään tai tulleet teloitetuiksi, vaan otettiin Saksan armeijan palvelukseen mm. tiedustelijoina. Näin kumoutuivat Elina Sanan tarjoamat tiedot aikanaan Finlandia-palkitussa tietoteoksessaan Luovutetut (2003). Muistan kuinka palkinnon ratkaissut Hannu Taanila tuolloin hehkutti, että