Lehtipinot selvitetty, samoin pienempi posti. Suruviestit tavoittivat meidät jo matkalla: Asko Sahlman ja Annika Idström ovat poissa. Sahlman oli vahvassa vaiheessa työssään, ja Annikankin paluuta jaksettiin sitkeästi odottaa. On aikamme lyhyt, muistuu taas mieleen.

Kiellettyjen sanojen lista eduskunnassa tuntuu aika oudolta. Mitä jos listaaminen leviää muille elämänaloille. Meille kielen kautta itseään ilmaiseville asia on polttava. Kumma kun ei mikään taho ole jämerämmin älähtänyt. Kaikki tahtovat olla korrekteja, samalla liukuvat valvonnan piiriin. Itsesensuuri oli aikanaan lujassa; nyt kun kansan vapaa ääni on revähtänyt laajemmin kuuluville, se ei enää toimi. Ilmiannot väijyvät lööpit levällään.

Sanan, toiminnan, ajatuksen vapaudesta, sen tarpeesta kertoo konkreettista todistustaan ylivertainen tv-sarja Francon aika, joka on ehtinyt kulminaatiokohtaansa. Francon kuolema on esitetty erinomaisin väläyksin, eri ihmisten, eri suuntien reaktiot tavoitettu hyvin uskottavasti ja vivahteikkaasti. Hienosti näytettiin, kuinka Franco kuollessaan sittenkin kosketti jopa kiivaita vastustajiaan. Kunpa tällaisia poliittisia ja samalla kansanläheisiä tulkintoja nähtäisiin enemmän, meidänkin historiastamme. Jatkossa seuraamme aikaa Francon jälkeen. Suuria murroksia ja levottomuuksia on luvassa.

Luettuani nyt loppuun Orhan Pamukin paksun järkäleen Viattomuuden museo, on vielä sanottava, että enpä ole semmoista kirjaa konsana kokenut. Tuntuu kuin en olisi tiennyt mitään rakkaudesta ennen tätä. Kärsivällisyyttä Pamukin junnaus kysyy, mutta kestävyys palkitaan. Lopussa hän vaihtaa ilkamoiden kertojaa, nokkela temppu. Surumielisen huumorin raskas kukinto!

Kun tätä kirjoitan varhain tiistaiaamuna, ehätän toteamaan, että kylläpä kirjoittaa Matti Apunen hyvän ja aiheellisen jutun Hesarin yliöksi. Lukekaa.