Alkaakin tyylipuhtaasti tämä syksy: vettä vihmoo ja suorastaan putoaa, tuuli vinkuu ja keltaiset lehdet lentävät vaakasuoraan. Hienoa että kalenteri on alkanut pitää kutinsa: talvi oli oikea talvi, kesä oikea kesä ja syksykin näyttää heti luontonsa.

Tyydytin julkisuudenkipeyttäni antamalla haastattelun Hämeenkyrön Sanomille Juhani Ahosta; nuori valpas toimittaja tuntui jopa kiinnostuvan aiheesta. Sama lehti julkistaa, että Myllykolun uuden kauden avausnäytelmä ensi suvena on nuoruuteni lapsi Myllykolun Eemeli – mikäs sinne paremmin sopisikaan.

Keihäänheiton alennustila alkoi jo surun ohella huvittaa. Ja sitten asiaan:

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä. TT-Frenckell, ohjaus Tommi Auvisen, lavastus Marjatta Kuivaston, puvut Maiju Veijalaisen.

Pitkästä aikaa Tampereen Teatterin ensi-illassa, lämmin vastaanotto, tuntui kuin kotiin tulisin. Erityisenä ilona erinomainen esitys.

Muistan kaukaa tämän jutun kuunnelmana, taisi olla Holger Salin, joka väkevästi tulkitsi Lennien roolin. Steinbeckin kertomuksenkin lienen lukenut. Silti tämän katseli nyt ikään kuin uutena.

Vanha tarina ei ole menettänyt mitään terästään, päinvastoin tehostunut. Auvinen ohjaa jäntevästi, harkituin tauoin, intensiivisesti. Hänellä on käytössä vahva mieskaarti. Pääpari ei voisi olla paremmissa käsissä. Ola Tuomisen George on karskin suojelevassa asenteessaan tarkka työ. Hän on verisen tosissaan ja joutuu vuoroin kätkemään, vuoroin nostamaan, tietoisilla haaveilla pehmustamaan jalon ymmärryksensä. Ville Majamaa Lennien osassa on jättiyllätys: läpeensä tutkittu, viimeistä elettä myöten riipaisevasti tulkittu lempeä voimamies, autistinen luonnonlapsi, todellinen luonnerooli, joka syvenee hyvyyden ja pahuuden viattomaksi rajapylvääksi. Missä välissä Majamaa on näin päässyt kehittymään ja syvenemään, kun muistamme hänet takavuosina letkeänä koomikkona Ikaalisten kylpyläteatterissa.

Esitys huokuu muutenkin verevää äijäenergiaa, lähinnä Ilpo Hakalan, Kake Aunesnevan ja Mikko Hännisen hahmoissa. Tällaisia ei enää usein tapaa villisti nuortuvissa teattereissa. Lauhkeaa kohtalonomaisuutta tuo mukaan Esa Latva-Äijön syrjäytynyt siivooja, kipinää ja hermoa Curley (Risto Korhonen) ja Koukku (Ahmed Issa, aito hahmo), täydennyksenä Markku Thuren tyhjännauraja. Jannastiina Hakalan osaksi lankeaa olla tässä maskuliinisuuden sähköistämässä ilmapiirissä ainoa nainen, viettelevä tietysti. Koira näytteli asiallisesti.

Tarina on lavaa saavutukselta? (Sitä paitsi näin ei voi enää edes ajatella.)

Lehteä lukemalla alkoi tuntua, että kirjallisuuden Finlandia on jo jaettu, niin voimallisen esittelyn Jari Tervon romaani saa Hesarissa. Mutta Aamulehden naiskriitikko onkin huomattavasti varautuneempi, suorastaan nyrpeä. Siis kirja on itse luettava.

Kari Hotakaisen Jumalan sana tulikin syysflunssassa luetuksi: alkaa lupaavasti, tuntuu fiksulta, sisältää hauskaa ja terävää sanailua Hotakaisen tapaan