Voiko olla erilaisempaa suhtautumista samaan saareen kuin on Sillanpäällä ja Antti Tuurilla? Kumpikin on kirjoittanut Islannista, edellinen kertajutun, jälkimmäinen enemmän. Siinä missä Sillanpää elää jokaisen tunnelman itsessään, on väkevästi läsnä tekstissä ja matkassa, siinä Tuuri nakuttaa asiapitoista kuivakkaa paikalliskuvausta. Hän ei ole mukana omine tunteineen, kylläkin laajoine tietoineen. Sillanpäällä ei ole juuri mitään asiapohjaa, jotain vaistomaista tapailua vain, mutta lukija suorastaan haistaa hänen hengityksensä tekstistä. Hän ottaa näkemänsä ja kokemansa joka kohdassa haltuun ikään kuin uutena, ainutkertaisena, hänhän matkaili harvakseen. Tuuri on niin tottunut Islannin kävijä, että into lienee jo sammunut.

Tuurin Suuri pieni maa kertoo paljon kalastuksesta, jolloin hän tulee todistaneeksi Juhani Ahon lausahduksen, että kalajutut tuottavat yleensä kertojalle enemmän iloa kuin kuulijalle. Sillanpäätä olisi mahdotonta kuvitella koskille kalastamaan, hänen näköalapaikkojaan ovat kadut ja kapakat. Hänen itsekeskeisyytensä voi rasittaa lukijaa yhtä paljon kuin Tuurin kalastuskeskeisyys. Mutta ylivertainen valöörien, vaikutelmien tallentaja Sillanpää veltoimmillaankin on.

Näillä ja muillakin eväillä noustaan sitten Keflavikin koneeseen