Aika jännittyneinä Pyynikille: Kari Heiskasen ohjaaman Rauta-ajan ensi-ilta.

Kyllähän muistamme Kalle Holmbergin tv-sarjan aiheuttaman kohauksen. Itsekin kirjoitin siitä innostuneen esseen Parnassoon. Muistan myös Kalevalan johtavan tutkijan ja opettajamme Väinö Kaukosen hirmustuksen Paavo Haavikon kyynisestä tekstistä, joka romutti Lönnrotin kauniin idealismin.

No miltä näyttää uusi tulkinta Haavikon tekstistä anno 2011?

Ensin hämmentävä, melko omituinen, mutta vähitellen siihen tempautui mukaan. Pian jo nauratti ja suorastaan riemastutti. Aivan poskettomia crazy-luokan keksintöjä. Heiskanen on heittänyt Kalevalan sankarit sekalaiseen nykyaikaan kaikkine kitsch-vempeleineen. Ei niin älytöntä oivallusta ettei se olisi esitykseen kelvannut. Sitä katseli uteliaana, ällistyneenä ja lopulta ilahtuneena. Mitä ne vielä kehittää?

Voihan kansalliseeposta panna näinkin halvalla, silti säilyttäen jotain sen vinosta, verisen runollisesta sisällyksestä. Myytti rauhaneepoksesta on jo karissut. Katsojan on syytä tuntea eepoksen pääpiirteet, muuten esitys ei avaudu. On myös hyvä muistella sitä vanhaa Rauta-aikaa. Ja tärkeää on myös tuntea vähän nykyaikaa, missä elämme. Näillä tasoilla esitys risteilee, aivan omien lakiensa mukaan.

Kuvaus ajattomista miehistä vailla naisia. Kuvaus tauottomasta taistelusta vailla varsinaista päämäärää. Miehet tavoittelevat ”säkillistä pimeyttä, kourallista tuhkaa”. Kuvaus äkkirikkauden haaveesta, väärästä rahasta, Nokian noususta, mafian vallasta. Mitä vain voi sieltä noutaa ja tulkita, kaikki sallittua. Sikäli vapauttava esitys, ettei anna mitään johdonmukaista ajatusta.

Huippukohtia: Ilmari takomassa robottinaista, Väinö soittamassa hauenleukaluista kannelta (!), Kalevan miehet lähdössä venheellä (!) taisteluun, vuodenaikojen vaihtelut (!) Väinön vaelluksella. Ei voi selittää, ne on itse nähtävä. Väinö Kaukonen halkeaisi kahtia.

Tällaiseen keitokseen sopii saumatta sekin, että loppu onnahtaa pahasti, biografinen sitaisu Haavikon omaan elämään on dramaturginen kömmähdys kiusallisuuteen saakka, juuri sellainen jonka tämä sekoileva esitys ansaitsee. Ne ovat äkkiä huomanneet, että Ilmari onkin Paavo itse, säkeittensä seppä, naisen takoja! Loppuja on noin viisi, yli puolet turhia. Sekin sopii, mutta vaikutelma vesittyy. Tällä esityksellä ei ole mitään sääntöjä.

Paitsi yksi: kerrankin draamateksti, jossa ei tarvita yhtään persettä eikä vittua, ruumiit ovat läsnä ilman eri nimittelyä. Jokunen rehti perkele on loppuun lisätty. Muuten kuulemme tuttua aforistisen tiivistä, itseään toistavaa, arvoituksellista, älyllisesti leikkivää, salaviisasta proosarunoa. Kuka vielä sanoo, että kesäteatterin täytyy olla kevyttä, helppoa ja jonninjoutavaa. Tässä pannaan yleisö oivaltamaan. Ellei oivalla, oma vika. Eikä ole pakko.

Tuskin tästä silti suurta menestystä tulee. Muistelen entisistä ajoista, että Pyynikillä ei näin vaikea mene, ei mene lyyrinen, ei mennyt Topeliuskaan, kuinkas sitten Haavikko. Paljon vanhoja tuttuja katsomossa, varmasti jakautunein mielin. Heikki tuli katsomaan itseään, Anna-Liisa ensimmäistä kertaa Pyynikille. Mitähän pitivät perhehistoriastaan.

Juttelimme väliajalla Rauli Lehtosen kanssa, joka aavisteli että Veistäjä olisi pitänyt tästä, mutta Salmelainen ennustellut teatterin loppua. Mitä sanoisi Kalle? Historia havisi, ensi kerran sitten hänen Pohjantähti-tulkintojensa 90-luvulla. Me aloimme uskoa kesäteatterin uuteen nousuun.