Kirjallisuuden pyhä päivä Bloomday, jonka olisi voinut paremminkin viettää.

Ensinnä hajosi ruohonleikkuukone, tämä päältä ajettava. Mutta onpa apukin lähellä, Senvallin Markku tuli samana päivänä sen hakemaan. Kyröskosken Polkupyöräliike on aina palvellut loistavasti kaikissa pulmissa. (Markku on luovuttanut firman jo pojalleen, mutta perinteet jatkuvat.)

Illasta selkeni tyyni ja kaunis, joten menimmepä katsomaan uutta Jokiteatteria, Markku Pölösen Kuningasjätkää tuonne kirkolle Pappilanjoen varteen. Lavastus on aivan mainio, luonnon luoma, paikka hyvin löydetty. Päätimme suhtautua oikein leppoisasti näkemäämme, koska ajatushan on kiitettävä. Kun Myllykolu on monesti mainitussa remontissa, tämä korvaa täkäläisten kiljuvan kesäteatterinälän.

Mutta ei tästä Pölösen tekeleestä voi mitenkään iloita. Paitsi jos pitää kovasti pieruhuumorista ja riemastuu aina kun näyttelijä mainitsee kielemme suositun sanan ”perse”. Jotkut vertaukset ovat niinkin ontuvia kuin: ”On siinä miehellä suuta enemmän kuin variksen pojalla persettä”. Rehvakkuus kuuluu tietysti tukkilaiselämään, mutta silloin pitäisi toiminnankin yltää johonkin. Tuolla rannassa joudutaan vain markkeeraamaan kuivalla maalla, eikä tappeluistakaan tule mitään kunnollista. Ainakin kerran pitäisi joku pudottaa jokeen, kun se siinä kerran on ihan tuntumassa. Jonkinasteinen todellisuus täytyisi teatterissakin tavoittaa varsinkin kun luonnon elementit ovat ihan ulottuvilla.

Miten tuntuu siltä, että vanhat romantisoidut tukkilaiskuvaukset ovat monin verroin reippaampia ja railakkaampia kuin tämä puheentörinään keskittyvä matalahenkinen naturalismi. Näin veltot tukkilaiset saisivat oitis loparit entisissä elokuvissa. Musiikillisesti esitys on mitätön, yksi kaunis virsikin möristään piloille. Jos aikakoneella siirtyisimme 50-luvulle ja näkisimme Teuvo Pakkalan vanhan kunnon Tukkijoella tuolla Laitilan rannassa, missä se silloin esitettiin valtavalla menestyksellä (tuhat henkeä per esitys), mikä olisi vertailun tulos? Lyön kaikki roponi silloisten nuorisoseuralaisten puolesta. Miten onkin päästy uutena aikana näin taantumaan?

Ohjaaja Eeva Kähtävä on lähdössä eläkkeelle kansalaisopistosta eikä nähtävästi ole jaksanut enää tästä miehisestä aiheesta suuremmin innostua.

Ville Mononen on hyvä tyyppi, mutta väärässä roolissa. Isän ja pojan koskettava suhde, joka voisi olla esityksen punainen lanka, hukattiin lopussa kokonaan. Herkkäkasvoinen Topi, Taave Keskinen, sai rauhassa katsella ketä istuu yleisössä. Joukossa on monia luontevia hahmoja. Millainen jyhkeä ilmapiiri onkaan vanhan kuningasjätkän, Pentti Korhosen, olemuksessa! Kun otollisia tykötarpeita vain olisi käytetty ja jätetty turhat karrikoinnit vähemmälle.

Mutta sää pysyi lämpöisenä, joki virtasi tyvenenä ja aurinko kilotti joen vastarannalta, joten ei ilta mitenkään hukkaan kulunut.