Panu Rajala

Vuoden lyhin yö takana. Sillanpään Elämässä ja auringossa sovitaan muuan tapaaminen vuoden lyhimpänä yönä. Se kannattaa aina lukea uudelleen tähän suven herkimpään kohtaan.

Nyt on elämä pelkkää kokkorannan kunnostusta ja muuta käytännöllistä, mutta ajelimmepa sentään illalla Ikaalisiin kahdesta hyvästä syystä. Ensinnä Hämeenkyrön ja Ikaalisten kauan jauhettu yhteistyö sosiaali- ja terveydenhuollon alalla on viimein vahvistettu, ja sehän tuntuu hyvin luontevalta ratkaisulta. Molemmat kunnat sinnittelevät itsenäisinä ellei nyt uusi hallitus lue sellaisia talousukaaseja, että kaikki taas mullistuu.

Toinen ratkaisevampi syy oli se, että Ikaalisissa voi nähdä maailmanluokan dramatiikkaa. Tšehovin Lokki on kaikkien aikojen suosikkini näytelmien joukossa, ei välttämättä paras mutta läheisin. Ja sehän oli nyt nähtävillä Huusarien Tuomarintalon pihassa!

Viime kesänä siellä jo alkoi tämä tšehovilainen kausi, nähtiin Kirsikkatarha, joka vielä ensi-illassaan oli vähän tapaileva yritelmä ja vahvistui kuulemma jatkossa. Nyt menimmekin Matin käskystä vasta kypsää esitystä katsomaan, ja sehän kannatti.

Ohjaaja Marko Saario, joka keksi alkuaan tämän näytelmäpaikankin, oli selviytynyt ihmeen hyvin mahdottoman tuntuisesta tehtävästä. Lokki harrastajanäyttelijöillä voisi herättää epäilyn puistatuksia, mutta ne karisivat nopeasti. Esitys oli vilpittömästi viritetty oikeaan tunnelmaan. Saario oli etevästi lyhentänyt tekstiä, mutta säilyttänyt sen ytimen hyvällä pieteetillä. Näin saimme siinä suvisella penkillä nauttia tiiveimmästä Lokista, minkä muistan. Sillä onhan näitä nähty aina siitä Kaliman ohjaamasta unohtumattomasta esityksestä Kansallisessa syksyllä 1962 ja viimeksi jopa Moskovan Taiteellisen teatterin vierailuna toissatalvena Helsingin Kaupunginteatterissa.

Yksi mikä auttoi esitystä selviytymään oli osuva roolijako. Tukipilareina olivat kokeneet Ritva Viitaniemi Arkadinana ja Jussi Niinenmaa Trigorinina, edellinen sopivan dramaattisesti eloisa ja jälkimmäinenkin aika osuva hahmo kirjailijaksi, joskin tyypin pehmeys jäi jossain määrin Jussin jyrkän olemuksen varjoon. Aivan verrattomia olivat Eila Järvinen Polinan osassa ja itse todellinen valtioneuvos Sorin, Veikko Heino, josta kasvoi esityksen muhkein yllättäjä. Entä nuoret, itse Kostja ja Nina, nämä traagiset taiteilijanalut. Vili Äijö ja Veera Hauhia olivat hellyttävästi oikean ikäisiä, heissä paloi aito liekki, vaikka puheilmaisu oli vielä innokkuudessaan kovin syöksyilevää. Kostja komea, hermoherkkä, Ninan arkuus tuli kauniisti esiin. Hyviä löytöjä olivat kaikki, Jouko Hannu parantaa hänkin näyttelijänä kyynisen tohtori Dornin osassa. Marra Lukander oli lystikäs sisäkkö, esitteli prologissa roolihenkilöt.

Erityiskiitos esityksen tyylikkäälle aikakauden mukaiselle puvustukselle (Hilkka Rantapuu). Lavastus oli laitettu aika ahtaaseen nurkkaan; eihän se lautaliiteri (ensin Kostjan teatteri) oikein salis

Nyt alkaa kulkea. Sain neljä rankkaria sisään viidestä. Vain Asko pystyi samaan. Loppukesästä tulee kiihkeä. Samalla arvailimme, millainen kulttuurin ja urheilun ja opetuksen nousu onkaan edessä, kun vastaavina ministereinä on kaksi kovaa jalkapalloilijaa, Gustafsson ja Arhinmäki. Hyväksymme heidät ja seuraamme otteitaan tarkasti.

Asko oli käynyt seniorien kanssa Ilmajoella ja antoi Taipaleenjoesta myönteisen lausunnon. Minä yritin puolustella Pyynikin Rauta-aikaa. Ikaalisissakin pitää käydä ennen juhannusta Lokkia ihmettelemässä. Kovaa kulttuurisakkia on joukkueemme.

Ilahdutin Mattia (Pitkoa) tiedolla, että hänen valintansa elämänsä elokuvaksi

Katseltu vähän mitä muut kirjoittavat näistä teattereista.

Jussi Suvanto (Al) ja Lauri Meri (HS) ovat jokseenkin yhtä positiivisella mielellä Pyynikin Rauta-ajasta. Kriitikkojen suosikiksi sitä olisi voinut ennustaakin, tuskin yleisön. Kumpikin sulattaa helposti tulkinnan ylimääräisen koukun, suoran siirtymän Haavikon omaan elämään. En minäkään sitä pahana pitänyt, mutta turhana. Eleenä se on kaunis hommage Haavikko-vainaalle ja Marja-Liisalle myös. Nuorempi Haavikko olisi vaatinut sen pois, vanhempi heltynyt. Seppo Soini siellä autokentällä lausahti, että jotain voisi jättää katsojan omaan oivallukseen. No tässä riitti kyllä muuten oivallettavaa, vaikka pinta näyttää helpolta. En yleensä innostu vanhojen draamojen siirtelystä nykyaikaan, mutta tämä riski kannatti. Se tehtiin kyllin sumeilematta, aivan hottonaan.

Katariina Fleming kirjoittaa myös muutaman kriittisen kommentin Ilmajoen Taipaleenjokeen Ylöjärven Uutisissa. Ehkä se Kirstin Lady Domina -asu on vähän outo, olen samaa mieltä. Jatkosodan saksalaistunnelmiin se jo voisi sopia. Kikan nuhjuinen elämä Helsingissä talvisodan aikana oli kaukana tällaisesta glamourista, mutta kysehän voikin olla Jylhän sodan sokaisemista mielikuvista. Stalinin farssihahmoa en pitänyt niin hulluna, se on propagandan mukainen ja sotilaiden kuvitelma. Politrukkiin oli vetäisty aika paksulti väriä, mutta tämähän on vain oopperaa, kuten Ilkka Kuusistolla oli tapana lausahtaa.

Ilmajoelle ovat nyt monet tuttavatahot havahtuneet matkaamaan, ja hyvinkin innostuneita kommentteja oopperasta on kajahdellut, kiitos vain. Ja te muut: kolmas kesä on vielä uusi mahdollisuus! Tänään on tämän kesän viimeinen esitys. Sitten Lasse Lehtinen jo teroittaa henkensä kynää Kekkosen elämää käsittelevään oopperaan. Muista nyt Lasse, että ooppera nielee yllättävän niukasti tekstiä… Arvo Salon Vallan miehet (MTV-teatterissa 1985) olisi muuten (noin niinkuin varalla) valmis ooppera tästä aiheesta, kas ettei Tauno äijälä ole sitä huomannut tarjota. Ehkä sen riimillisesti ilotulittava terä on jo ajan saatossa tylsynyt? Lasse oli senkin syntyvaiheissa, jotka silloisena tuottajana tunnen, taustavoimana mukana. Hän päivittäköön kestävän aiheen.

Vieläkin on edessä kesäteatterikeikkoja, mutta nyt pieni hengähdys. Ja hallitusasiaa. Eilisen päivän iloisin uutinen oli Jukka Gustafssonin ponnahdus viimeinkin ministeriksi eikä millekään turhalle paikalle. Kyllä hallitukseen yksi vilpitön idealistikin sopii, joka kaiken lisäksi ymmärtää opetustoimesta ja kulttuurista. Ehkä yliopistoissakin ollaan toiveikkaita, vaikka Jukan meriitit ovatkin siellä ammattikorkeakoulujen puolella. Ansaittu nimitys joka tapauksessa ja Pirkanmaalle hyvinkin tervetullut! Tänään Aamulehti juhlii koko etusivun jalkapallojoukkueen voimin uutta (vielä nimittämätöntä) hallitusta ja sisäsivuilla Jukkaa komein kuvin ja kommentein. Uskomme että hänestä tulee värikäs ja äänekäs ministeri, joka ei piilottele kynttiläänsä minkään veran alle. Voi myös innostua liikaa ja kompastua pelikenkiinsä, katsotaanpa.

Aika jännittyneinä Pyynikille: Kari Heiskasen ohjaaman Rauta-ajan ensi-ilta.

Kyllähän muistamme Kalle Holmbergin tv-sarjan aiheuttaman kohauksen. Itsekin kirjoitin siitä innostuneen esseen Parnassoon. Muistan myös Kalevalan johtavan tutkijan ja opettajamme Väinö Kaukosen hirmustuksen Paavo Haavikon kyynisestä tekstistä, joka romutti Lönnrotin kauniin idealismin.

No miltä näyttää uusi tulkinta Haavikon tekstistä anno 2011?

Ensin hämmentävä, melko omituinen, mutta vähitellen siihen tempautui mukaan. Pian jo nauratti ja suorastaan riemastutti. Aivan poskettomia crazy-luokan keksintöjä. Heiskanen on heittänyt Kalevalan sankarit sekalaiseen nykyaikaan kaikkine kitsch-vempeleineen. Ei niin älytöntä oivallusta ettei se olisi esitykseen kelvannut. Sitä katseli uteliaana, ällistyneenä ja lopulta ilahtuneena. Mitä ne vielä kehittää?

Voihan kansalliseeposta panna näinkin halvalla, silti säilyttäen jotain sen vinosta, verisen runollisesta sisällyksestä. Myytti rauhaneepoksesta on jo karissut. Katsojan on syytä tuntea eepoksen pääpiirteet, muuten esitys ei avaudu. On myös hyvä muistella sitä vanhaa Rauta-aikaa. Ja tärkeää on myös tuntea vähän nykyaikaa, missä elämme. Näillä tasoilla esitys risteilee, aivan omien lakiensa mukaan.

Kuvaus ajattomista miehistä vailla naisia. Kuvaus tauottomasta taistelusta vailla varsinaista päämäärää. Miehet tavoittelevat ”säkillistä pimeyttä, kourallista tuhkaa”. Kuvaus äkkirikkauden haaveesta, väärästä rahasta, Nokian noususta, mafian vallasta. Mitä vain voi sieltä noutaa ja tulkita, kaikki sallittua. Sikäli vapauttava esitys, ettei anna mitään johdonmukaista ajatusta.

Huippukohtia: Ilmari takomassa robottinaista, Väinö soittamassa hauenleukaluista kannelta (!), Kalevan miehet lähdössä venheellä (!) taisteluun, vuodenaikojen vaihtelut (!) Väinön vaelluksella. Ei voi selittää, ne on itse nähtävä. Väinö Kaukonen halkeaisi kahtia.

Tällaiseen keitokseen sopii saumatta sekin, että loppu onnahtaa pahasti, biografinen sitaisu Haavikon omaan elämään on dramaturginen kömmähdys kiusallisuuteen saakka, juuri sellainen jonka tämä sekoileva esitys ansaitsee. Ne ovat äkkiä huomanneet, että Ilmari onkin Paavo itse, säkeittensä seppä, naisen takoja! Loppuja on noin viisi, yli puolet turhia. Sekin sopii, mutta vaikutelma vesittyy. Tällä esityksellä ei ole mitään sääntöjä.

Paitsi yksi: kerrankin draamateksti, jossa ei tarvita yhtään persettä eikä vittua, ruumiit ovat läsnä ilman eri nimittelyä. Jokunen rehti perkele on loppuun lisätty. Muuten kuulemme tuttua aforistisen tiivistä, itseään toistavaa, arvoituksellista, älyllisesti leikkivää, salaviisasta proosarunoa. Kuka vielä sanoo, että kesäteatterin täytyy olla kevyttä, helppoa ja jonninjoutavaa. Tässä pannaan yleisö oivaltamaan. Ellei oivalla, oma vika. Eikä ole pakko.

Tuskin tästä silti suurta menestystä tulee. Muistelen entisistä ajoista, että Pyynikillä ei näin vaikea mene, ei mene lyyrinen, ei mennyt Topeliuskaan, kuinkas sitten Haavikko. Paljon vanhoja tuttuja katsomossa, varmasti jakautunein mielin. Heikki tuli katsomaan itseään, Anna-Liisa ensimmäistä kertaa Pyynikille. Mitähän pitivät perhehistoriastaan.

Juttelimme väliajalla Rauli Lehtosen kanssa, joka aavisteli että Veistäjä olisi pitänyt tästä, mutta Salmelainen ennustellut teatterin loppua. Mitä sanoisi Kalle? Historia havisi, ensi kerran sitten hänen Pohjantähti-tulkintojensa 90-luvulla. Me aloimme uskoa kesäteatterin uuteen nousuun.

Kirjallisuuden pyhä päivä Bloomday, jonka olisi voinut paremminkin viettää.

Ensinnä hajosi ruohonleikkuukone, tämä päältä ajettava. Mutta onpa apukin lähellä, Senvallin Markku tuli samana päivänä sen hakemaan. Kyröskosken Polkupyöräliike on aina palvellut loistavasti kaikissa pulmissa. (Markku on luovuttanut firman jo pojalleen, mutta perinteet jatkuvat.)

Illasta selkeni tyyni ja kaunis, joten menimmepä katsomaan uutta Jokiteatteria, Markku Pölösen Kuningasjätkää tuonne kirkolle Pappilanjoen varteen. Lavastus on aivan mainio, luonnon luoma, paikka hyvin löydetty. Päätimme suhtautua oikein leppoisasti näkemäämme, koska ajatushan on kiitettävä. Kun Myllykolu on monesti mainitussa remontissa, tämä korvaa täkäläisten kiljuvan kesäteatterinälän.

Mutta ei tästä Pölösen tekeleestä voi mitenkään iloita. Paitsi jos pitää kovasti pieruhuumorista ja riemastuu aina kun näyttelijä mainitsee kielemme suositun sanan ”perse”. Jotkut vertaukset ovat niinkin ontuvia kuin: ”On siinä miehellä suuta enemmän kuin variksen pojalla persettä”. Rehvakkuus kuuluu tietysti tukkilaiselämään, mutta silloin pitäisi toiminnankin yltää johonkin. Tuolla rannassa joudutaan vain markkeeraamaan kuivalla maalla, eikä tappeluistakaan tule mitään kunnollista. Ainakin kerran pitäisi joku pudottaa jokeen, kun se siinä kerran on ihan tuntumassa. Jonkinasteinen todellisuus täytyisi teatterissakin tavoittaa varsinkin kun luonnon elementit ovat ihan ulottuvilla.

Miten tuntuu siltä, että vanhat romantisoidut tukkilaiskuvaukset ovat monin verroin reippaampia ja railakkaampia kuin tämä puheentörinään keskittyvä matalahenkinen naturalismi. Näin veltot tukkilaiset saisivat oitis loparit entisissä elokuvissa. Musiikillisesti esitys on mitätön, yksi kaunis virsikin möristään piloille. Jos aikakoneella siirtyisimme 50-luvulle ja näkisimme Teuvo Pakkalan vanhan kunnon Tukkijoella tuolla Laitilan rannassa, missä se silloin esitettiin valtavalla menestyksellä (tuhat henkeä per esitys), mikä olisi vertailun tulos? Lyön kaikki roponi silloisten nuorisoseuralaisten puolesta. Miten onkin päästy uutena aikana näin taantumaan?

Ohjaaja Eeva Kähtävä on lähdössä eläkkeelle kansalaisopistosta eikä nähtävästi ole jaksanut enää tästä miehisestä aiheesta suuremmin innostua.

Ville Mononen on hyvä tyyppi, mutta väärässä roolissa. Isän ja pojan koskettava suhde, joka voisi olla esityksen punainen lanka, hukattiin lopussa kokonaan. Herkkäkasvoinen Topi, Taave Keskinen, sai rauhassa katsella ketä istuu yleisössä. Joukossa on monia luontevia hahmoja. Millainen jyhkeä ilmapiiri onkaan vanhan kuningasjätkän, Pentti Korhosen, olemuksessa! Kun otollisia tykötarpeita vain olisi käytetty ja jätetty turhat karrikoinnit vähemmälle.

Mutta sää pysyi lämpöisenä, joki virtasi tyvenenä ja aurinko kilotti joen vastarannalta, joten ei ilta mitenkään hukkaan kulunut.

Sinne ne kiikutin Bulevardille viimeiset muutokseni ja korjaukseni. Loppu on Herran ja Vuokon käsissä. Malmilla kävin viemässä neilikoita äidin haudalle ja huristelin kohti Lahtea.

Siellä pidettiin taas Lahden Kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton kesäseminaaria teemasta ”Sankaruus ja syyllisyys – kommentteja suomalaisten historiakuvaan”. Teema sopi kuin nyrkki silmään (anteeksi onnahtava vertaus) omaan aiheeseeni: Aho ja Sillanpää armon ja epäoikeudenmukaisuuden tulkkeina. (Pitko tosin ihmetteli baarissa, mitä yhteisiä armon käsityksiä Esko Aholla ja Jari Sillanpäällä voi olla.)

Saatoin lasketella sekä vanhasta kirjasta F. E. Sillanpään että tästä uudesta Juhani Ahon kokemuksia vuonna 1918. Pari kiintoisaa kommenttia seurasi. Kerroin Ahon suuresta ideasta hänen katsellessaan säälien punaisten vankijonoja Helsingissä ennen kuljetusta Suomenlinnaan: miksi ei vietäisi niitä yksin tein Saksaan työleirille reipastumaan, saisivat ruokaa ja tekisivät työtä sen sijaan että viruvat täällä ja kuolevat nälkään vankileireillä. Kuvittelin ettei tätä käytännöllistä ajatusta sen enempää käsitelty, mutta Jyrki Vesikansa korjasi tietojani. Eduskunnassa saakka tätä pohdittiin, tosin ilman päätöksiä. Syksyllä Saksa jo romahti.

Painava kommentti tuli Kari Hokkaselta, joka kirjoittaa kirjaa Santeri Alkiosta ja hämmästyi, kuinka samankaltaisia Ahon ja Alkion mietteet kapinaviikoilta olivat. Kumpikin koki ne Helsingissä, kumpikin vihasi punaisia, kunnes kääntyivät ymmärtämään murhenäytelmän uhreja. Kumpikin teki tuoreita havaintoja tapahtumista kaduilla ja kirjasi niitä muistiinpanoihinsa. Kumpikin pani merkille jopa sen, että pappien palkat lakkautettiin. Odotetaanpa Hokkasen kirjaa, ehkä vuosi 1918 kääntyy vähitellen hiukan uuteen asentoon historiantajussamme.

Aamulehdessä eilen muuten Putte Wilhelmsson teki lähes majesteettirikoksen tamperelaisittain kirjoittamalla erääseen arvosteluun vasemmiston aatteellisesta kadosta seuraavaa: ”Aatteena sitä ei ole enää olemassa, ei ainakaan kulttuurieliitin parissa, jonka Väinö Linnan sepitelmät tyhmensivät.” En ole toistaiseksi huomannut mitään kiivaita vastalauseita, eikä Puttea ole vaadittu kieritettäväksi tervassa ja höyhenissä. Ilmeisesti kulttuurisivuja ei kukaan enää jaksa kovin tarkasti lukea.

Kun pääsin Lahdesta kotipihaan, aavistelin että entisiä vapaampi kesä voi osaltani viimein alkaa.

Kuudelta startti Viehätyksen pihasta Helsinkiin, Tauno marssi samalla tietä pitkin hakeen lehteä ja pudisteli päätään. ”Ekkö sää koskaan lakkaa.”

Mikäs ajellessa pilvisenä aamuna, vähän tihuutti. Juniin ei voi enää luottaa. Mutta Mannerheimintien ruuhkassa juutuin jonoihin ja myöhästyin Södikalta Vuokon treffeiltä vartin. Käytiin silti läpi henkilöhakemistoa, ja sain toiset vedokset mukaani. Niitä olen tässä tutkinut ja täydennellyt kuvatekstejä (Kukkos-Jukka antoi hyviä viitteitä) ja hakemistoja koko harmaan päivän, aamukymmenestä iltayhdeksään, melkein kellon ympäri. Sepiksen Kotikiinalaisessa kävin välillä haukkaamassa friteerattua kalaa.

Työ sujui illan mittaan hyvin kuunnellen kansanmusiikin toivekonserttia, mukavaa ohjelmaa, yhtä hyvä on perjantaisin Jaskan jazzradio. Tyypillistä muuten, että siellä ei tänään tunnistettu Israelin kansallislaulua, ei sitä tosiaan ole paljon meillä kuultu.

Murehdin kiinalaisessa iltalehtiä vilkaistessani Ingvar Melinin kovaa osaa, liitot murtuivat, bisnekset pettivät ja velat kasaantuivat ulosottojen kynnykselle. Kaikkoavaa on ex-ministerin mainen gloria. Kohta ne alkavat penkoa Marian tekemisiä, Lenita tässä on surevana puolisona esiintynytkin. Henkinen ruumiinavaus.

Hallitusta sentään taas kokoilevat. Voiko virallisissa radiouutisissa ilmaista siten, että Katainen ”ilmaveivaa sixpackiä”? Hesari havainnollistaa puolueita olutpulloilla. Kaikki rentoillaan viihteeksi, jotta kukaan ei ottaisi mitään ihan vakavasti. Ja vasta äsken hurskasteltiin, kuinka jääkiekkosankareilla oli juhlissaan pullot käsissä. Kuinka monen prosentin hallitus sixpackistä perjantaina löytyy?

meni pääsivun kuvan osoittamalla tavalla riippumatossa, lukien loppuun Jonas Jonassonin aivan hulvattoman (vaikka sana on loppuun kulunut) naurattavaa kirjaa Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Marja kuunteli kummissaan miltei tauotonta hohotustani. Mikähän siitä niin hauskan tekee?

Kaiketi etevästi punottu absurdien sattumien juoni sekä tietty totisella naamalla kertomisen kyky, jota ei aina ole humoristeilla. Jos kovin korostaa, että tämä on HAUSKAA, nyt naurakaa, hymy yleensä hyytyy. Mutta Jonasson pudottelee ikään kuin toisesta suupielestä. Meidän Paasilinnakin vyörytti joskus niin hartiavoimin että vähempikin väritys olisi riittänyt. Mutta Paasilinnan oppilas tämä Jonasson ilmiselvästi on, oppi-isäänsä keveämpi käänteissään, mutta myös mielettömämpi maailmanpoliittisissa keksinnöissään.

Vaikka tässäkin huomaa lopussa, kuinka vaikea on päättää huiman hullu seikkailu ikään kuin tyveneen laskuun tai sitten suureen pamaukseen. Mistä tempoisi vielä kaiken edellä keksitynkin ylittävän finaalin? Paasilinnalta loppui veto tavallisesti puolta aikaisemmin kuin Jonassonilta, mutta viimeiset 50 sivua tässäkin uhkaavat väljähtää. Ehkä alku ja yleinen kuljetus on liiankin räjähtelevää ja lupaa mahdottomia. Joka tapauksessa loistavaa kesälukemista, erityisesti näin helteellä riippumatossa.

Kun on tyyni helle, kipakka kirja ja hehkuva heili helluntaina, ei muuta saata kaivata. Voimme laskeutua taas viileämpään ja vetisempään työviikkoon.

Oli kiirehdittävä turhan varhain Ilmajoelta, sillä halusin ehtiä entisen oppilaani Teemu Paavolaisen väitöstilaisuuteen Tampereelle. Teemu heitteli ideoitaan seminaariesitelmissään jo tämän vuosituhannen alussa kun hoidin professuuria, ja niitä silloin vähän mietimme. Hänen aiheensa on Teatteri/ekologia/kognitio eli Esiintyjän ja esineen vuorovaikutuksesta Grotowskin, Kantorin ja Meyerholdin ohjauksissa. Kuulostaa vähän vaikealta, mutta esinemaailman, lavastuksen merkityksestä teatterissa oli yksinkertaistaen kysymys.

Seuraajani Hanna Suutela oli kaunis kustos Kellariteatterissa pidetyssä tilaisuudessa, vastaväittäjäksi oli roudattu Dr. John Lutterbie New Yorkista, lähempää ei kai löytynyt asiantuntemusta Teemun hivenen koukeroiseen tieteeseen. Keskustelu käytiin englanniksi, rennosti ja äärimmäisen abstraktisti, vähän ponnistellen sentään pysyin kärryjen aisalla, vaikka teatteritiede on jo mennyt menojaan ulottuviltani. Uutta on huimasti edistynyt digitaalinen havainnollistaminen, joka suuresti auttaa tämäntapaisten visuaalisten ideoiden välittymistä.

Mutta ehkä oli vähän liiallista yrittää keskittyä esineiden ekologisiin teorioihin huumaavan helteen keskellä teatterin viileässä pimeydessä (varsinkin kun tulin suoraan mitä elävimmästä teatterista), joten luovutin tunnin keskustelun jälkeen ja livahdin takaisin maalle saunan lämmitykseen. Karonkkaan palaamisen jätin suosiolla, liika on liikaa minullekin. Mutta olutkolpakkoni kohotin saunalla Teemun kunniaksi, komeasti poika veti pitkän marssin maaliin saakka!

Että oli järven vesi lämmennyt, mutta virkisti silti. Näin tämäkin tapahtumista rikas viikko vierähti onnelliseen päätökseen saakka.

Taipaleenjoen uusi ensi-ilta Ilmajoella. Keräsimme joukkueen, ohjaaja Sina Kujansuu ja pianotaiteilija Maila Böhm liittyivät oopperaretkeen. Siis maantielle.

Majoituimme tuttuun Palon Kortteeriin, jossa ei ole turhia mukavuuksia, mutta väljyyttä ja oma rauha. Lounaalle riensimme Kestikartanoon, jota Nina af Enehjelm pitää toista kesää ja aikoo pian jo luopua. ”Liian kallis harrastus”, hän kommentoi. Emme ihmettele. Sesonkia riittää lyhyen aikaa, ja talo on suuri, komeasti kunnostettu, mutta varmasti raskas ylläpitää. Nina apulaisineen järjesti ystävällisesti hyvän lounaan, vaikka paikka ei ollut vielä päiväsaikaan edes auki. Illalla oli sentään tulossa iso ryhmä.

Iltapäivään oli laitettu talvisotaseminaari kaupungintaloon, ja sitähän oli mentävä seuraamaan. Heikki Sarmanto esitteli omaa talvisotarequiemiään näyttein, Ilkka Kuusisto puolestaan tätä meidän oopperaamme. Välissä nähtiin talvisodan katkelmia propagandaelokuvista ja kuultiin niistä kommentteja. Valtaisaa tämä myöhäinen talvisotainnostus: on perustettu peräti Talvisotayhdistys (sata jäsentä), joka puuhaa sodan muistomerkkiä Kasarmitorille Helsinkiin. Mikähän häkkyrä siitäkin taas tulee? Aihe on tietysti hyvä.

Sittenpä astelimme ooppera-areenalle joen rannalle. Sama talvinen näkymä otti meidät vastaan kuin viime vuonna, hyvänä kontrastina autereisen helteiselle illalle. Katsomossa tarkeni paitahihasillaan. Tuttua joukkoa tapasimme alkuryypyillä, maestro Ilkka rouvineen ja seurueineen, idean eräs alkuisä Tauno Äijälä ja Katja puuhakkaana kuten aina. Toive Tynjälä tyytyväisyyttään myhäillen, Timo Kosonenkin alkaa uskoa oopperan menestykseen: se jatkaa ensi vuonna jo kolmatta kesäänsä.

Ja hiton hyvä se onkin! Loistavasti sävelletty, laulettu, ohjattu (hyvä Tuomas Parkkinen!) ja esitetty. Olimme aivan otetut ja kurkkua kuristi monessa kohtaa. Jyrki Anttilan (Dolmatovskin) aaria ”Olen nähnyt mä jokia monta…”, johon Juha Kotilainen (Jylhä) vastapuolelta yhtyy, on aina yhtä vaikuttava. Kirstinä oli uusi tähti Mari Palo, hurmaavan sarkastinen ja hieman piikikkään sensuelli tulkinta, ihana. Kuoro oli uljaassa vedossa. Kaikki suoraan sanoen helvetin hyviä, ja orkesteri soitti Mikk Murdveen johdolla salskeasti, täsmällisesti ja tyylilajia sulavasti vaihdelle. Ilkkahan on pannut lomaan (väitti että ne olivat jo libretossa) tuttuja osuuksia, Sillanpään Marssilaulusta Taneli Kuusiston kuolemattomaan mukailuun saakka. Myös puna-armeijan esitykset ovat näkemisen arvoisia, varsinkin talvisodan Volgan lautturit! Jotkut pikku poikkeamat historiasta ovat kaiketi väistämättömiä ja taiteellisen tavoitteen sanelemia. (Olisiko Jylhän komppanian onneton tulikaste pitänyt sittenkin olla paremmin mukana? Sitä Soinin miehet kyselevät.) Mutta upea joulukohtaus ja sen keskeyttävä taistelu motivoivat kyllä tehdyn valinnan.

Kävisi pitkäksi luetella kohokohtia. En librettoa kirjoittaessani koskaan kuvitellut, että tästä näin hieno voisi tulla. Kannattaa siis jatkaa kolmanteenkin kesään 2012. Sen jälkeen on tulossa uusi kiintoisa (poliittinen) ooppera, josta kuulimme vihiä.

Viihdyimme kaupungintalon jatkoilla hyvän aikaa ennen kuin vetäydyimme hyvässä järjestyksessä Palon Kortteeriin omille hilpeille jatkoille.