Akateemisessa suunniteltiin johtajan huoneessa Vanhan kirjallisuuden päivien tietoiskua, hyvä. Hulluja päiviä valmistellaan. Illalla Krupp pitää kutinsa.
Maanantai 4.4.11
Palaveri Södikalla, todettiin Aho. Ja kokous klubilla, päälle Vesa Sirénin esitelmä kapellimestareista. Lohdullista huomata, että vaikka salissa oli sata miestä ja joukossa varmasti tekniikan tohtoreita, kuvia ei saatu kankaalle. Tekniikka ei petä, se vaan ei aina toimi. Vesa selvisi silti hyvin.
Lauantai 2.4.11
Kaikin puolin suositeltava lepo- ja juhlapäivä.
Aloitin Yrjönkadun uimahallista, jossa on ajaton rentouttava tunnelma. Siellä pohditaankin, vaikka nyt Järvilehdon venetörmäystä. äijät ottavat terävästi kantaa, muuten leppoisaa.
Puhdistuneena painelin vaimoni kanssa Kansallisoopperaan ihailemaan matineassa balettia Manon. Siitähän tuli upea elämys, voi sanoa, Marja oli aivan ekstaasissa. Tanssi on ruumiin runoutta, totesi jo Väinö Linna käytyään Bolshoi-baletissa, kaiketi ensimmäistä kertaa nautti sitä taiteen muotoa. Tämä ensitanssijapari, Barbora Kohoutková ja Friedemann Vogel, valloitti mielemme täydelleen. Hiveleviä esityksiä, maaninen lopputanssi rämeikössä kuristi kurkkua. Musiikki oli ihanaa ja paisui lopussa mahtavaksi.
Muistan Karita Mattilan teoksen oopperaversiossa (Manon Lescaut) Tampere-talossa, kuinka hän rämpi rämeikössä ilman toista kenkää: ikään kuin hartevampi ja äänekkäämpi tulkinta, tuskin sulokkaampi. Ihmeellistä kuinka hyvin baletissa pysyy mukana ilman laulua ja sanoja, vaikka ei tuntisi tarinaa. Se tulee todella selväksi. Synkkä se oli, naista taas alistettiin. Voiko synkkyys ja julmuus olla kaunista? Ilmeisesti voi, omalla karmaisevan tyylittelevällä tavallaan.
Päivän kruunasi illallinen huippuravintola Lyonissa, jossa söimme nauttien ja tunnollisesti Alexandre Dumas’n inspiroiman muskettisoturien menun viineineen, jänistä, kaniinia, karitsaa. Hintoihinsa tulee, vertasimme että Ranskassa paraskin ateriamme jäi alle puoleen tästä ruhtinaallisuudesta. Mutta kannatti, kerrankin.
Syödään taas lämmitettyä soppaa ja vettä ensi viikko. Illan teema näytti vanhat asenteet, sekä King-dokumentissa että leffassa Arvaa kuka tulee päivälliselle? joka oli vuodelta 1967. Näin kireä oli vielä rotutilanne, näin sovittelevasti sitä yritettiin ratkoa. Valkoinen mies (Spencer Tracy) tietysti nousi ratkaisijaksi. Mustien rotuennakkoluulot olivat jyrkemmät kuin valkoisten. Dialogi käytti sujuvasti ilmaisu ’negro’, käännetty tietysti ’mustiksi’. Nykyisin olisivat kai korrektisti ’afro-amerikkalaisia’. Edustajana ylisympaattinen huippuyksilö (Sidney Poitier), eräänlainen moderni setä Tuomo. Elina Ylivakeri saapui New Yorkiin vain vuotta myöhemmin. Hänen vaiheensa, kokemuksensa asettuvat uudelleen kehyksiinsä tällaisten kuvausten kautta.
Aprillipäivänä 2011
Onnistuin aprillaamaan Marjaa heti aamulla, mikä tuo hyvän mielen. Luulin Hesarin lokoisaa kuuttiakin ensin aprillipilaksi, mitä se ei ilmeisesti ollutkaan. Marja näki kuutin siellä jo viime keväänä. Nyt eletään vakavia aikoja eikä pilailla.
Aprillia ei ole sekään, että lähetin ilmateitse viuhuen Ahon tekstin tiedostot (ei voi enää puhua käsikirjoituksesta) Södikalle, siellähän odottavat toimittajan koneessa kovaa jatkokäsittelyä. Muuten olisin loputtomasti niitä täydentänyt ja parannellut. Elävä teksti on aina vähän keskeneräinen, siten rosoinen, että jaksaa kiinnostaa. Mutta parannellaan sitten yhdessä.
Tällaisen ruhtinaspäivän kruunasin katsomalla vihdoin sen Kuninkaan puheen (jonka Marja on jo nähnyt), aivan erinomainen elokuva! Loistavasti näytelty, ohjattu, ajateltu. Ihailen aina näin täydellistä ajankuvaa ja paneutumista aiheeseen. Liikutuin suorastaan lopussa. Tämä oli psykologisesti oivaltava kuvaus puheen, ilmaisun merkityksestä maailmanhistoriassa, psyykkisten lukkojen murtamisesta.
Eläydyin niin täydellisesti, että unohdin jotkut harmilliset huhut Kaupunginteatterin suunnalla. Yksi näytelmäni on siellä työn alla, toinen odottelee, kaiketi musikaali Katrista jyrää sen alleen.
Alkanut huhtikuu on vanhastaan parasta leffakautta kohdallani, mistäköhän johtunee, ehkä himmeän tihkuisista kevätpäivistä, joissa on jotakin hillitöntä ja puhkeevaa. Huhtikuu on tunnetusti kuukausista julmin. Samalla ajattelen alkavaa vapautta. Ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen mikään kirjallisen työn kiireinen dead line ei nyt häämötä horisontissa. Voin kirjoittaa tai olla kirjoittamatta ihan mitä mieleen jysähtää. Vaikka toisaalta, mitä sanoikaan Haavikko: ”Erityisen syviä ajatuksia synnyttää kiireinen, hyvin maksettu tilaus.”
Eilen näin arkistosta palatessani (viimeiset raplaukset vanhojen paperien äärellä) lempiteatteri Engelissä hyvän, rankan brittileffan Brighton Rock, jossa parasta oli ovelasti punottu juoni, Graham Greenen romaaniin perustuva. Mitä kaikkea nainen tekee rakkaudesta! Loppukohtaus hykerrytti pitkään.
Ryhdynkin laiskottelemaan. En tee enää mitään mainittavaa. Nautin elämästä. Käyn kapakoissa ja kaukomailla. Katselen leffoja, luen parhaita kirjoja. Erikoistun gastronomiaan, kuuntelen klassista musiikkia. Aprillia.