Melko mahtava päivä. Juuri kun keskityttiin brittien häihin, Kirsti Mäkinen soitti ja onnitteli: – Sinusta on tullut Bonnierin kirjailija! Olin vähän ällikällä. Pian Mari Wärri soitti WSOY:stä ja kertoi Bonnierin ostaneen yleisen kirjallisuuden. Pari muutakin viestiä tuli samasta asiasta. Milteipä ilahduin, avaahan se mahdollisuuksia vähän laajemmalle. Kannatan pohjoismaista yhteistyötä, se oli jo Ahon ja Sillanpään linja. Antaa mennä vaan, seuraillaan tilanteita. Kun Anna Baijars vielä lähetti aiheesta perustelevan sähkökirjeen samana päivänä, voi sanoa WSOY:n hoitaneen ainakin tiedotuksen ensiluokkaisesti omille kirjailijoille.

Tässähän olisi kaikenlaista arvattavaa, mutta jääköön. Myös Otavan kanssa tulen hyvin toimeen. Kirjoittajan kannattaa keskittyä omaan työhönsä ja jättää kauppa- ja kustannusspekulaatiot sen alan ammattilaisille.

Katsottiin sitten rauhassa häitä Marjan hyvien tarjoilujen voimistamina. Monet muistot palasivat. Dianan ja Charlesin häitä katseltiin Hämeenkyrössä 1981, sillanpääläisiä mukana tupa täynnä, kun Saavutuksessa ei ollut televisiota. Taisi olla muitakin naapureita. Valtava tunnelma. Nyt ihailimme Katen ja Williamin hillittyä, tyylikästä onnea vähän pienimuotoisemmin. Vaikuttavaa, tällaista tarvitaan. Ihmisen on hyvin luontaista eläytyä toisten onneen ja loistoon. Kiinnitti huomion, kuinka hallitusti ja rauhallisesti poliisi johdatti valtaisia kansanjoukkoja. Oli myös kiva katsella näinkin pitkään Lontoon tuttuja näkymiä, siellä asuneena ja monesti käyneenä.

Kävin vielä Ailan luona Arkadiankadulla, puheltiin tietysti Bonnierin kaupasta. Aila sitä iloisena kannatti. Hän on sentään WSOY:n vanhin edelleen julkaiseva kirjailija ja Ruotsissa pitkään asunut. Nautimme latvialaista shampanjaa ja Aila antoi uuden runokokoelmansa Tämä täyteys, tämä paino. Sitä ei ole kumma kyllä vielä arvioitu Hesarissa. Aila kaivoi esiin Aamulehden hienon arvostelun (tietysti Matti Kuuselan) ja muutaman muun maakuntalehden. Yhdessä todettiin joistakin runoista: ”dementoitunutta huhuilua”. Sekö Ailaa nauratti, vähän loukkasikin. Ehdotin että hän panisi sen seuraavan kirjansa nimeksi. Se vasta naurattikin.

Luin ääneen runon sieltä, toisen täältä, ja Aila kertoi kikatellen niiden taustan. Kuka missäkin on aiheena, miehiä tietysti ja muutakin. Kuinka kuivaa olisi analysoida ja tulkita näitä vain puhtaana runoutena. Huumoria ja itseironiaa on enemmän kuin Ailan entisissä runoissa. Vanhuus on hänet vapauttanut. Kun joku runoudentutkija alkaa joskus tätäkin tutkia, tervetuloa haastattelemaan jos kiinnostaa. Tai parasta mennä heti kuulemaan runoilijan suusta, kuinka runot ovat syntyneet. Mulla kun ei ollut nauhuria mukana. Eikä Aila siihen olisi niin hauskasti pulpunnutkaan.

Kiira Korpi pyllähti, ainoa pikku miinus loistavassa päivässä.