Näin 1955 Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Veteraanin voitto ja kirjoitin siitä aineen Kaisaniemen kansakoulussa otsikolla ”Paras näkemäni elokuva”. Nyt 56 vuotta myöhemmin näin sen uudelleen tv:n päiväohjelmassa, ja vieläkin se kumma kyllä viehätti. En silloin käsittänyt, että kysymyksessä oli TUL:n mainosfilmi ja osaksi dokumentti; riitti että urheilusta ja keihäänheitosta oli kysymys. Tapio Rautavaarasta tuli suuri idolini.

Miksi Laineen hellänkarhea välityö vieläkin tuntui kotimaisen keskitasoa paremmalta? Lämminhenkinen käsikirjoitus oli Toivo Kauppisen tekoa eikä ainaisen Repe Helismaan kokoon hutiloima. (Kauppinenkin on tosin syyllistynyt Topiaana aika karmeisiin sotilasfarsseihin.) Myös Vilho Siivolan hahmo toi elokuvaan aitoa sydämellisyyttä. En siis pikkuskidinä tehnyt ihan tyhmää valintaa, vaikka opettajamme Margit Borg-Sundman (kok) ei muistaakseni aineeseeni erikoisesti ihastunut.

Veteraanin voitosta oli tavallaan kysymys myös HBO:n ja BBC:n hyvässä Churchill-muotokuvassa Myrskyn silmässä. Oikeastaan se on jatkoa Oscar-filmille Kuninkaan puhe, joka menee edelleen jymisevällä menestyksellä. Ihan samalle tasolle tämä ei yltänyt. Lievän pettymyksen toi elokuvan katkelmallisuus ja keskittyminen Churchillin tunnettuihin lohkaisuihin. Mutta elävä henkilökuva yhtä kaikki koostui Brendan Gleesonin paneutuvassa näyttelijäntyössä. Mutta oliko Sir Winston todella näin äyskivä, epä-älyllinen ja ennen kaikkea tunnevoimainen johtaja? Ehkä brittien sota tarvitsi juuri sellaisen. Mikä ero vaikkapa viileään Mannerheimiin.

Tämäkin elokuva painotti puheen merkitystä, johtajaa retoorikkona. Churchill innosti kansaa karskin pateettisilla radiopuheillaan. (Minne jäivät muuten hiki, veri ja kyyneleet vai menivätkö ne vain minulta ohi?) Sanan käytön mestari sai sittemmin peräti kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Molemmissa elokuvissa oli samantapainen loppunousu, niin Yrjö VI kuin Sir Winston kohtasivat sittenkin kiitollisen kansan.