Joko pitäisi jännittää vaaleja? Että kuka hiuksenhienosti voittaa? Sehän sunnuntaina selviää liki puolessa tunnissa. Sitten aletaan jähnätä hallitusta, ja siinä sitä vääntöä riittää, hyvässä lykyssä juhannukseen saakka. Joten otamme rauhallisesti.

Seurailemme tuloksia matkoilla ja ehdimme vielä hyvin mukaan loppupeleihin. Ei lätkän mestaruuskaan ole ihan äkkiä selvitetty. Kaikkea on pitkitetty ja myöhennetty. Maaliskuu oli railakkaampi vaalikuu, pitkä kampanja koettelee katsojankin kestävyyttä. Ihailen ja säälin puolueiden puheenjohtajia: millä ihmeellä he jaksavat virittyä ilta illan jälkeen samoihin kysymyksiin? Toimittajien asenne on yleensä sama kuin opettajan, joka kuulustelee kolttosiin syyllistyneitä tenavia. Voisikohan Euroopan valtavista talousongelmista puhua ihan rauhassa, vaihtoehtoja puntaroiden, asioita kirkkaasti läpivalaisten. Siten että tunnustettaisiin tietyt yhteiset pohjatiedot ja kerrottaisiin ne selkeästi kansalle. Ehkä se kauhistaisi meitä liiaksi.

Mehän palailimme taas kaupunkiin, minä parkkeerasin matkalla Riihimäelle ja pidin luennon kansalaisopistossa, Marja hyppäsi junaan. Kotona läimähti silmille ET-lehden kansi, missä totta puhuen olemme siinä kauniimpia kuin luonnossa. Marjan ottamat matkakuvat näyttävät aika hauskoilta. Ja matkat jatkuvat.

Eilisillan Krupp kruunasi hienon sarjan. Olisihan meilläkin teollisuussukuja, draamallisia tarinoita, vaikka ei tämän veroisia. Kuka tekisi Juuso Waldenista, kuka Antti Ahlströmistä? Eipä tv ole tarttunut Herlinienkään tarjolla olevaan taruun, KOM-teatteri siitä jonkun siivun sieppasi. Ehkä en ole huomannut vireillä olevia suunnitelmia. Minä näpersin korteni kekoon (tai tyhjiöön) patruuna Julius Johnsonin monologilla Kuokkalan kartanossa. Siitäkin voisi jotakin enemmän lihottaa.