Panu Rajala

Melko mahtava päivä. Juuri kun keskityttiin brittien häihin, Kirsti Mäkinen soitti ja onnitteli: – Sinusta on tullut Bonnierin kirjailija! Olin vähän ällikällä. Pian Mari Wärri soitti WSOY:stä ja kertoi Bonnierin ostaneen yleisen kirjallisuuden. Pari muutakin viestiä tuli samasta asiasta. Milteipä ilahduin, avaahan se mahdollisuuksia vähän laajemmalle. Kannatan pohjoismaista yhteistyötä, se oli jo Ahon ja Sillanpään linja. Antaa mennä vaan, seuraillaan tilanteita. Kun Anna Baijars vielä lähetti aiheesta perustelevan sähkökirjeen samana päivänä, voi sanoa WSOY:n hoitaneen ainakin tiedotuksen ensiluokkaisesti omille kirjailijoille.

Tässähän olisi kaikenlaista arvattavaa, mutta jääköön. Myös Otavan kanssa tulen hyvin toimeen. Kirjoittajan kannattaa keskittyä omaan työhönsä ja jättää kauppa- ja kustannusspekulaatiot sen alan ammattilaisille.

Katsottiin sitten rauhassa häitä Marjan hyvien tarjoilujen voimistamina. Monet muistot palasivat. Dianan ja Charlesin häitä katseltiin Hämeenkyrössä 1981, sillanpääläisiä mukana tupa täynnä, kun Saavutuksessa ei ollut televisiota. Taisi olla muitakin naapureita. Valtava tunnelma. Nyt ihailimme Katen ja Williamin hillittyä, tyylikästä onnea vähän pienimuotoisemmin. Vaikuttavaa, tällaista tarvitaan. Ihmisen on hyvin luontaista eläytyä toisten onneen ja loistoon. Kiinnitti huomion, kuinka hallitusti ja rauhallisesti poliisi johdatti valtaisia kansanjoukkoja. Oli myös kiva katsella näinkin pitkään Lontoon tuttuja näkymiä, siellä asuneena ja monesti käyneenä.

Kävin vielä Ailan luona Arkadiankadulla, puheltiin tietysti Bonnierin kaupasta. Aila sitä iloisena kannatti. Hän on sentään WSOY:n vanhin edelleen julkaiseva kirjailija ja Ruotsissa pitkään asunut. Nautimme latvialaista shampanjaa ja Aila antoi uuden runokokoelmansa Tämä täyteys, tämä paino. Sitä ei ole kumma kyllä vielä arvioitu Hesarissa. Aila kaivoi esiin Aamulehden hienon arvostelun (tietysti Matti Kuuselan) ja muutaman muun maakuntalehden. Yhdessä todettiin joistakin runoista: ”dementoitunutta huhuilua”. Sekö Ailaa nauratti, vähän loukkasikin. Ehdotin että hän panisi sen seuraavan kirjansa nimeksi. Se vasta naurattikin.

Luin ääneen runon sieltä, toisen täältä, ja Aila kertoi kikatellen niiden taustan. Kuka missäkin on aiheena, miehiä tietysti ja muutakin. Kuinka kuivaa olisi analysoida ja tulkita näitä vain puhtaana runoutena. Huumoria ja itseironiaa on enemmän kuin Ailan entisissä runoissa. Vanhuus on hänet vapauttanut. Kun joku runoudentutkija alkaa joskus tätäkin tutkia, tervetuloa haastattelemaan jos kiinnostaa. Tai parasta mennä heti kuulemaan runoilijan suusta, kuinka runot ovat syntyneet. Mulla kun ei ollut nauhuria mukana. Eikä Aila siihen olisi niin hauskasti pulpunnutkaan.

Kiira Korpi pyllähti, ainoa pikku miinus loistavassa päivässä.

Pidin minäkin Benin puhetta valtiopäivien avajaisissa railakkaana, poikkesi kaavasta ja sisälsi oikeaa asiaa tavanomaisten rituaalipuheitten sijasta. Jospa tällaisesta aukeaa uusi rohkeampi perinne. Varovainen presidenttikin näytti hytkähtelevän myönteisesti yllättyneenä. Väliaikainen rooli antoi puheelle liikkumavaraa. Hauska oli Benin ”sanatarkka” käännös roomalaisesta viisaudesta Vox populi, vox dei. (Kansa on puhunut, pulinat pois.)

Kun kuuntelin ekumeenista palvelusta toisella korvalla, Benin ääni erottui sielläkin sanaa lukemassa. Hänestä olisi voinut tulla myös merkittävä opettaja synagoogaan.

Edustaja Eerola heitti melko ronskin kommentin siitä, että jos persut olisivat oikeita natseja, he eivät olisi äänestäneet Zyskowiczia puhemieheksi. Minuakin harmittaa sellaisten jykevien määritteiden kuin ’natsit’ tai ’fasistit’ löysä heittely. Siihen sortui jopa Sofi Oksanen, joka on ottanut tavakseen mollata suomalaisia ulkomaan lehdille. Jostakin tyhmän vanhoillisesta taidelohkaisusta on pitkähkö matka vielä kirjarovioihin tai taiteilijain polttomerkintään. Joku kohtuus kuuluu kai kirjailijankin käsitevarastoon. Samoin Soinin nimittely fasistiksi kertoo vain plakaatinkantajien alkeellisesta tai olemattomasta historiakäsityksestä.

Pientä leimaamista yritettiin vielä A-talkissakin heiveröisellä menestyksellä. Jan Andersson ei pääse eroon eikä kai haluakaan ylimielisen ivallisista asenteistaan. En usko, että kuulusteleva tyyli enää palvelee poliittista keskustelua. On jotenkin hassua kaivaa yhä uudestaan esiin Jussi Halla-ahon vanhoja blogikirjoituksia. Se osoittaa vain, että uusia aseita ei löydy. Tietysti kohteet valitaan eri perustein. Onkohan koskaan vastaavissa yhteyksissä kaivettu esiin vaikka Jaakko Laakson tai Erkki Tuomiojan vanhoja kannanottoja. Pohjanoteeraus saavutettiin joku vuosi sitten, kun Leif Salmén osoitti sanoin ja elein syvän rasistisen vihansa ja halveksuntansa Halla-ahoa kohtaan. Siitä arvatakseni alkoi Jussin rakettimainen nousu. Poika selviää nykyisin tulituksesta tyynellä rutiinilla, ministeriainesta.

Katsottiin KAVA:n (vanha kunnon Elokuva-arkisto) teatterissa Waltarin käsikirjoittama Suomen ensimmäinen lottaelokuva Tyttö astuu elämään (1943), jota ei ole koskaan esitetty televisiossa eikä paljon muuallakaan, eikä sitä nähty nytkään. Loppu puuttui tässä Waltari-seuran esityksessä. Jäätiin toiveissa odottamaan, että elokuva nähtäisiin joskus myöhemmin loppuun saakka, kokonaiseksi konstruoituna (negatiiveja on säilynyt, ääntä ei kaikin osin). Tuottaja oli yrittänyt hätäpäissään tuhota elokuvan sotien jälkeen, mutta riittävästi on jäänyt keloja, jotta ainakin isänmaallis-riipaiseva tyylilaji selkeni, Ansa Ikonen pääosassa kovien kokemusten karaisemana lottana. Kyllä tämän jo tv:ssäkin kestäisi katsoa, kunhan kunnon kopio rakennellaan.

Veteraanipäivän Studio 55:ssä Ilmari Hakala kuvaili vanhoja taistelupaikkoja ja niiden nykykuntoa. Pääsisipä vielä käymään Taipaleenjoella, viimevuotinen yritys peruuntui. Muitakin hyviä kohteita tuossa vilahteli, vaikkapa Tolvajärvi. Ilmari on näiden paikkojen paras opas, tehtiin aikoinaan hyviä Hiidenkiven lukijamatkoja Karjalan korpiin; ehkä vielä pääsen hänen kelkkaansa.

Päivän pääjuhlaa Turusta katselin loppuolelta, kävin ensin Seela Sellaa tervehtimässä ja Israelin terveisiä viemässä, kun hän esiintyi tuossa naapurissa Agricolan kryptassa. Tavattomasti väkeä vetävät näköjään nämä senioritapaamiset, kirkko on muutenkin, esim. hyväntekeväisyyslounaillaan, avautunut meille lähikulmien asukkaille. Seela tuskin kuuli ensimmäistä kertaa, kuinka hyvä opas hänen poikansa Ariel onkaan.

Näyttelijöitä täällä pyörii muutenkin, eilen törmäsin Heikki ja Eija Nousiaiseen tuossa vakidivarissani Välkesalmessa, hankin vähän lisää Ozia ja tähyilen sitä Collinsin ja kumppanin suurta Jerusalem-opusta.

Niin siellä Turun juhlassa tuli Yrjö Jylhä esiin pariin kertaan kuten pitääkin, Sillanpääkin tietysti. Kun Turun kaupunginteatterin veteraani Heikki Alho lausui miehekkäästi Jylhää, tuli siitäkin mieleeni, että Taipaleenjoen esitykset lähestyvät jälleen Ilmajoella kesäkuun puolella. Sieltä Agricolan kryptastakin olivat joukolla lähdössä oopperamatkalle. Esitykset on myyty saamieni tietojen mukaan miltei loppuun ilman minkäänlaista mainosrymistystä.

Radion alkama sarja jatkosodasta tuntuu pätevältä. Kun Johan Bäckman äsken julisti tv-dokumentissa, että koko suomalainen sotahistoria on suuri väärennös, on sitä mahdoton ymmärtää kun kuuntelee Henrik Meinanderin ja Ohto Mannisen maltillisen seikkaperäistä selvitystä Suomen liittymisestä Saksan aseveljeksi. Kuinkahan puhtaat paperit Venäjän historioitsijoilla on nimenomaan objektiivisista sodantulkinnoista?

Kun Marja on Turussa käymässä, painelin illalla viimein katsomaan sen Iltapäivän Toscanassa, jota monta kertaa meinattiin mutta aina se jäi. Se nyt kumminkin on elokuva, joka pitäisi nähdä nimenomaan vaimon kanssa yhdessä; paljon olisi tuoreeltaan keskusteltavaa. Elokuva yllätti älyllisellä taidefilosofisella virityksellään, myös epäsovinnaisen kuvitteellisella erotiikallaan. Juhani Aho olisi teoriassa voinut yltää johonkin samaan, ehkä. Jos Venny olisi häntä inspiroinut.

Näin 1955 Edvin Laineen ohjaaman elokuvan Veteraanin voitto ja kirjoitin siitä aineen Kaisaniemen kansakoulussa otsikolla ”Paras näkemäni elokuva”. Nyt 56 vuotta myöhemmin näin sen uudelleen tv:n päiväohjelmassa, ja vieläkin se kumma kyllä viehätti. En silloin käsittänyt, että kysymyksessä oli TUL:n mainosfilmi ja osaksi dokumentti; riitti että urheilusta ja keihäänheitosta oli kysymys. Tapio Rautavaarasta tuli suuri idolini.

Miksi Laineen hellänkarhea välityö vieläkin tuntui kotimaisen keskitasoa paremmalta? Lämminhenkinen käsikirjoitus oli Toivo Kauppisen tekoa eikä ainaisen Repe Helismaan kokoon hutiloima. (Kauppinenkin on tosin syyllistynyt Topiaana aika karmeisiin sotilasfarsseihin.) Myös Vilho Siivolan hahmo toi elokuvaan aitoa sydämellisyyttä. En siis pikkuskidinä tehnyt ihan tyhmää valintaa, vaikka opettajamme Margit Borg-Sundman (kok) ei muistaakseni aineeseeni erikoisesti ihastunut.

Veteraanin voitosta oli tavallaan kysymys myös HBO:n ja BBC:n hyvässä Churchill-muotokuvassa Myrskyn silmässä. Oikeastaan se on jatkoa Oscar-filmille Kuninkaan puhe, joka menee edelleen jymisevällä menestyksellä. Ihan samalle tasolle tämä ei yltänyt. Lievän pettymyksen toi elokuvan katkelmallisuus ja keskittyminen Churchillin tunnettuihin lohkaisuihin. Mutta elävä henkilökuva yhtä kaikki koostui Brendan Gleesonin paneutuvassa näyttelijäntyössä. Mutta oliko Sir Winston todella näin äyskivä, epä-älyllinen ja ennen kaikkea tunnevoimainen johtaja? Ehkä brittien sota tarvitsi juuri sellaisen. Mikä ero vaikkapa viileään Mannerheimiin.

Tämäkin elokuva painotti puheen merkitystä, johtajaa retoorikkona. Churchill innosti kansaa karskin pateettisilla radiopuheillaan. (Minne jäivät muuten hiki, veri ja kyyneleet vai menivätkö ne vain minulta ohi?) Sanan käytön mestari sai sittemmin peräti kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Molemmissa elokuvissa oli samantapainen loppunousu, niin Yrjö VI kuin Sir Winston kohtasivat sittenkin kiitollisen kansan.

loppu sujui kotioloihin asettautuen ja lepäillen, lehtiä lueskellen.

Matkan kokemukset sulautuvat vasta vähitellen mielen maisemiin. Emme kumpikaan uskoneet, että Israel voisi olla niin voimakas elämys kuin sitten osoittautui. Moni joka lähti vähän pelokkain mieli sai huomata, kuinka rauhallinen ja leppeä, tosin eloisa ja dynaaminen maa tämä on. Syyrian rajalla kävimme Golanissa, mutta mitään levotonta ei ollut havaittavissa, yksinäinen Syyrian lippu vain lekutti sillä puolen aselepolinjaa. Vasta uutisista kuulimme, että tankit vyöryivät ja veri virtasi maan muissa osissa.

Israel on alueen ainoa länsimainen demokratia, kun ympärillä kuohuvat, diktaattorien johtamat arabimaat joutuvat selvittämään asioitaan kaduilla ja toreilla, väkivalloin ja summittaisesti. Onhan Israelissa omat ongelmansa, joista oppaamme Ariel Sella kertoi avomielisesti, mutta ero politiikan keinoissa naapureihin nähden on melko jyrkkä. Palestiinan kysymystä ei ihan hevin ratkaista. Ariel tuntui odottavan Israelilta aloitekykyä, neuvottelujen avaamista, ennen kuin Palestiinan on määrä julistautua itsenäiseksi valtioksi ensi syyskuussa. Ehkä Netanjehun oikeistohallitus yrittää pelata aikaa ja lykätä hanketta taas kerran kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta täällä katse kääntyy jo kotimaan asioihin. Kiintoisaa oli lukea lehtien kommentteja persujen jytkystä. Arviot vaihtelevat viileistä analyyseistä hysteerisiin purkauksiin. Jälkimmäisiä edusti puhtaimmillaan entisen oppilaani Anne Moilasen vuodatus pääsiäispyhien Ilta-Sanomissa. Manattuaan persut maan rakoon ja heitettyään tulikiveä heidän ylleen Anne ilmeisen kirkkain silmin vaati meiltä suvaitsevaisuutta ja erilaisten ymmärtämistä! Kas suvaitsevia tulee olla, mutta ei missään nimessä tavallisia perussuomalaisia kohtaan, selvähän se.

No monet kommentit menevät ensishokin tiliin. Niitähän meidän matkaseurueessammekin kohtuullisesti ilmeni. Olipa harvinaiset vaalivalvojaiset silloin sunnuntai-iltana Jerusalemissa, ne muistamme pitkään. Kaukaa oikein tunsi kuinka suomalaisen valtiohistorian lehti kääntyi äänekkäästi rytkähtäen. Siksi näyttikin vähän oudolta, kun tallennuksesta silmäilimme silloisia valvojaisia täällä kotimaassa: kuinka vakaasti ja rauhallisesti siellä otettiin vastaan tyrmäävät tulokset. Kuinka vaikkapa Ranskan televisiossa olisivat kädet viittilöineet ja kommentaattorit tukehtuneet sanoihinsa tällaisen vyörymän edessä. Meillä Matti Rönkä ja Risto Uimonen ja muut pitivät vakavan pokkansa ilmeen värähtämättä. No valvojaisissa vähän hihkuttiin, mutta sielläkin hillitysti. Meillä taisi olla suorastaan jännittävämpää Leonardon kabinetissa, kun tietoja tihkui tipoittain. Oli aikaa ällistellä.

Nyt sitten hallitusta muodostelemaan. Kaikki hokevat samaa: eipä käy kateeksi Kataisen poikaa. Hänelle on tarjolla ainutlaatuinen politiikan mestaruuskoe, jossa on myös kaikki katastrofin ainekset, kuten muuten oppaamme Ariel totesi ennen paluuta loppukiitoksissaan Waltari-seuramme lievästi sanoen persoonallisesta ryhmästä. Kun siellä selvittiin loistavasti, eiköhän hallitusneuvotteluistakin jotain kehity.

Juuri loppui matkamme päätösilta, jossa summasimme kokemuksia, hyvin kiitollisina ja suorastaan liikuttuneina. Olimme kaikki vakuuttuneita, että tämän parempaa matkaa ei olekaan. Kullakin omat suosikkinsa, hajaantuivat niin tasaisesti, että vaikea oli ilmeisesti tästä runsaudesta ehdotonta huippua löytää. Puutarhahauta, hyvä seura, Kapernaumin kirkko saivat useita ääniä. Samoin oltiin tyytyväisiä ohjelmaan ja kokonaisjärjestelyyn. Meitä Arin kanssa lahjottiin kohtuuttomasti; sain uuden komean lierihatun rispaantuneen panamahatun tilalle.

Päivi Istala piti napakan esittelyn Waltari-seuran toiminnasta ja matkoista. Kuulimme myös kahden rouvan vaikuttavat kuvaukset: toinen oli ollut lounaalla Waltarin seurueessa, toinen viettänyt peräti yön Mikan kanssa – hoitajana Hesperian sairaalassa.

Tänään viimeisenä päivänä retkeilimme Nasaretissa Marian ilmestyksen kirkossa (upeita taideteoksia eri maista), Haifassa seka pääkohteessa Accossa, jonka ristiretkien aikaista linnoitusta Waltari ei päässyt sotilaallisista syistä näkemään 1967, mutta mehän siis näimme. Varsin alkuperäisen tuntuista. Seurueemme nestor, lääkäri Erkki pelästytti meidät hetkeksi eksymällä joukosta linnoituksen sokkeloihin, mutta aktiivinen etsintäpartio jäljitti hänet käden käänteessä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Täällä on edelleen hirmuinen hälinä hotellissamme: kurittomia juutalaispentuja säntäilee ja tungeksii hisseissä ja terrorisoi rauhallisia matkailijoita. Nekin kestämme. Onhan viimeinen yö alkamassa. Huomenna kotiin!

Aloimme päivän kuulemalla bussissa Arin epäsovinnaisen saarnan. Miksi ihmeessä Jumalan piti järjestää sellainen verinen sirkus, eikö ollut siistimpää keinoa pelastaa ihmiskunta synneistään? Tätä jäimme kukin tykönämme pohtimaan.

Matkan tähän saakka vaikuttavin tai ainakin kaunein nähtävyys on Kapernaumin roomalaiskatolinen kirkko, joka on rakennettu vanhan kahdeksankulmaisen kirkon raunioiden päälle siten että ilmaa jää väliin. Kaiken aluksi paikalla on ollut Pietarin talo, jossa Jeesus loppuaikoinaan asui. Kerrassaan nerokkaasti luotu konstruktio, jossa historia ja nykyisyys kohtaavat ja kaikkea ympäröi avoin luonto, Genetsaretin järvi ja kohoovat vuoret.

Vuorisaarnan eli kahdeksan autuuden kirkko oli kaunis myös, mutta se pikkumäki, jossa Jeesuksen oletetaan saarnanneen, ei oikein vastannut ennakkoaavistuksia.

Painelimme sitten Pietarin kalarantaan Tabghaan, jossa se suuri saalis kiskaistiin rantaan, taasen luonnollinen oikean tuntuinen ranta. Patsas esittää Pietarin paaviksi siunaamista. Suuri reissaaja Paavali Johannes II on täälläkin käynyt, alttaritaulu esittää hänet täydessä virka-asussa rähmällään Jeesuksen ja Pietarin edessä.

Kaikkein kivointa oli silti uinti Beit Sheanissa Sachnen kansallispuiston luonnonaltaassa, hyväilevän lämpöisessä vedessä, suutelukalojen saaliina. Marja näki harjalinnun, Kirsti peräti kuningaskalastajan. Näitä he himokkaasti tähyilevät.

Ei muuta kuin Gilboan vuoren ja komeiden näkymien jälkeen maustekaupan kautta kotiin päin. Sataa tihuutti välillä, mutta se ei tahtia haitannut. Tiivis päivä kuten kaikki, mutta ei tänne lekottelemaan tultu. Ariel Sella varustaa meidät melkoisella historiallis-poliittis-raamatullisella tietopaketilla, letkeästi jutustellen, kärsivällisesti vastaillen.

Illalla luennolla keskustelimme Lea Toivolan kanssa Ihmiskunnan vihollisista. Sapatin aattona Tiberiaassa tavallista hiljaisempaa, mutta valoshow rannassa virkisti mieltämme, samoin muhkea illallinen ja tämän Leonardo Clubin ilmaisena virtaava viini.

Vaikka täällä Galileassa pääsiäinen alkaa olla jo ohi, jälkitunnelmia enää eletään. Meidän joukkueemme on edelleen täydessä vedossa.

Purjehdimme tänään Genetsaretin järvellä, heitimme verkkoakin järveen – ilman Pietarin kalansaalista. Näimme esiin kaivetun veneenraadon Jeesuksen ajoilta ja olimme joka tavalla tunnelmissa.

Eilen kelluimme Kuolleessa meressä ja tarkastelimme kirjakääröjen löytöluolia. Hämmästyttäviä tapauksia molemmat. Ajelimme Arielin johdolla Jordanin virran vartta pohjoiseen ja pääsimme Tiberiaan vilkkaaseen kaupunkiin. Samaa reittiä kulkee Markus Mezentius Valtakunnan salaisuudessa seuranaan kaksi naista, opas ja legioonalainen.

Tähyilimme tänään Golanin kukkuloilta (oikeastaan tasangolta) Syyrian puolelta ja saimme todistaa, että maailmassa on harvoja näin rauhallisia aselepolinjoja, vaikka maa on tältä kohden naapurilta vallattu. Saatoimme myös peseytyä Jordanin yläjuoksulla.

Harvoin olemme näin elämyksellistä matkaa tehneet, se on todettava. Juuri päätin toisen luentoni Mika Waltarin uskontunnustuksen juurista ja sisällöstä, jota seurasi vilkas pohdinta ja keskustelu täällä Leonoardo-hotellin meluisissa suojissa. Elämä tässä ja nyt on sisältörikasta ja syvällistä. Pilvipoutainen sääkin suosii.

On vietetty juutalaisten pääsiäinen perusteellisin menoin. Hotelli Leonardossa suljettiin netti kahdeksi vuorokaudeksi, mikä oli ihan oikein: suurena juhlana ei surffailla eikä kirjoitella. Nyt se taas aukeni. Kirjoitan aamuyöstä tyhjässä aulassa.

Merkillisen voimakas elämys on matka ollut tähän saakka. Viimeksi vaelsimme vanhassa kaupungissa, Via Dolorosan ja hautakirkon vaiheilla, kävimme itkumuurilla ja saimme Ari Suutarlan tarjoaman ehtoollisen tunnelmallisen puutarhahaudan kupeella. Kaikki tuttua Jerusalemin kävijöille, meille uutta ja tunteita liikuttelevaa. Hämmästyttää vain tuo tapa pamauttaa pyhille paikoille, haudalle ja muualle, mahtava kullatuin krumeluurein varustettu muistokirkko. Sama Beetlehemissä syntymäpaikoilla: seimi ei todellakaan ole enää joku tallinperäinen. Siten anglikaanien aikanaan keksimä vaihtoehtoinen Jeesuksen puutarhahauta ilahdutti aitoudellaan vastaten mielikuviamme. Siellä ja myös hautakirkossa kuulimme ihmeen kaunista kuorolaulua, monen kristikunnan kurkuista. Jotensakin esiparatiisillinen kokemus.

Helle kohosi ensin jo + 37 korkeuksiin, mutta on hiukan talttunut. Mainio oppaamme Ariel Sella tietää paljon historiasta, uskontokunnista ja arkelogiasta ja osaa rennosti toppuutella perin tiedonhaluisia Waltari-seuralaisia: ”kärsivällisyyttä…” Tämä on 38-päinen kirkollisesti ja kirjallisesti valistunut joukkue, jolta mikään ei jää huomaamatta ja kysymättä. Paljon sulateltavaa, jota on kotona sitten tarkisteltava. Eilen pidin oman luentoni Waltarin Valtakunnan salaisuuden taustasta ja kerrontatavasta, johon Ariel tuntuu suhtautuvan melko kriittisesti. Waltarin jotkut ironiset tulkinnat edelleen kyseenalaistettavissa, vaikka hän pysyttelee melko uskollisesti evankeliumien rajoissa. Kiersimme iltayöstä kauniisti valaistussa Jerusalemissa, nyt on kansa jälleen vapautunut Egyptin orjuudesta, mahtavat ateriat on sen kunniaksi nautittu, ortodoksijuutalaisten ryhmiä ihmetelty, perheiden iloa seurailtu: matka jatkuu Galileaan.

PS Suomen vaalit on tässä hulinassa miltei unohdettu, joitain jälkikommentteja välillä tihkuu. Tohdimme silti palata kotomaahan kun aika koittaa.

Vaalitulosta on seurattu melkoisella järkytyksellä Jerusalemin itkumuurin äärellä… Suomi mullistui kerralla. Pääseekö kansan varsinainen ääni nyt kuuluviin?

Meitä oli Mika Waltari -seuran joukkoa hotelli Leonardon kokoushuoneessa vaalivalvojaisissa. Itse kullakin kommunikaattorit suunnattuina Suomeen. Tunnelmat vaihtelivat ällistyksestä ja epäuskosta tyrmistykseen ja pieneen vahingoniloon. Siitähän saivat, sitä niittää mitä kylvää. Kike Elomaata veikkasimme seuraavaksi urheilu- ja kulttuuriministeriksi. Mitä kansa oikein ajattelee? Ehkä persuilla vain on pula kunnon ehdokkaista. Marssiipa sieltä konkkaronkka istuntosaliin!

Totta puhuen en olisi ihan tällaista vyörymää odottanut. Mutta moni odotti. Muistanpa rovastin ennusteen Kyröskosken torilla, jota pidin huikentelevaisena: persuille 25 paikkaa. Taisi Hannu hämmästyä nyt itsekin. Eikä auttanut Tiuran vaalikiri mitään. No yksityiskohtiin menemättä, Halla-aho on meillä Helsingissä odotettu ääniharava ja vakava sana vastaisuudessa. Häntä on kuunneltava ja luettava. Ja mitä kaikkea ääntä eduskuntaan kohta mahtuu! Saadaanko hallitustakaan. Kekkonen panisi kiivaan väännön jälkeen pystyyn virkamieshallituksen.

No jaa, me jatkamme vaellusta Öljymäellä ja pian Via Dolorosalla, jota Suomen politiikkakin tästä lähin taitaa aika lailla muistuttaa.