Panu Rajala

Vaihteeksi kuulumisia Hämeenkyröstä. Siellähän on valita pamautettu uusi kunnanjohtaja, Antero Alenius, tähän asti Punkalaitumen johtajana. Mikäpäs siinä, katsottava miehen otteet. Joitakuita (mm. minua) voi toistaiseksi kaihertaa Häkämiehen nopea lähtö, mutta annetaan uuden luudan pyyhkäistä. Onkohan muuten sukua Ele Aleniukselle, joka on kotoisin Kyröskoskelta?

Vanha taistelutoveri Kauno Perkiömäki kirjoittaa asiaa ”kulttuurikunnan” tilanteesta eilisessä Kyröläisessä. Komea nimitys (itse otettu) on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, ainakin jos katsotaan kunnan toimia. Kauno osoittaa hyvin niiden olemattomuuden. Saa nähdä ottaako kukaan käsiinsä edes sen kirjallisuustapahtuman jatkon, uusista ideoista nyt puhumattakaan. Johtaako oikeastaan kukaan kulttuuritointa tosissaan? Kaunon peräänkuuluttamaa kokonaisohjelmaa todella kaivattaisiin.

Vaalejahan nyt höyrytään, silläkin suunnalla. Maikkarin vaalikeskustelu illalla oli jotensakin tönkkö, vaikka EU:n rahastoista ja vararahastoista, väli- ja pitkäaikaisista, vähän sentään kiihdyttiin. Soinia nyt kaikki nokkivat, ihme jos miehet hermot kestävät loppumetreille saakka. Huomenna tentti jatkuu Tampereella, kuka jaksaa pysyä mukana ja virkeänä? Tervo kärjisti viimeksi aika hyvin, että kansa ei tiedä ketkä nyt istuvat hallituksessa ja valitsee pian uuden hallituksen, josta ei kohta tiedä keitä siinä istuu.

Jätin avaimet ja raporttia Villa Linnan kaudesta Vuokko Tarpilalle Södikalla. Olen valmis uuteen kierrokseen, siellähän käykin kantakundeja kuten huomasimme, mm. Matti Mäkelä, joka on ansiokkaasti rehkinyt hänkin, hankkinut moottorisahan ja polkupyöriä. Minua miellytti Matin taannoinen kolumni poliitikkojen rakastamisesta ja siitä, että media ei ole itseään korjaava systeemi kuten tiede. Kun ajojahtia aikansa on jatkettu ja poliitikko lopulta vapautetaan syytteistä, media ei reagoi saati harjoita itsekritiikkiä, vaan siirtyy uusiin uhreihin. Noinhan se suunnilleen menee. No nythän Matti on sohaissut ampiaispesään kritikoidessaan Ylen henkilökuntaa ja teräväkielistä Minna Lindgreniä, siitä tuskin hyvää seuraa.

Suomalaisella Klubilla istuttiin puolestaan suomalaisen kirjoituskilpailun uutta kierrosta Ari Huovisen johdolla ja hiottiin hyviä otsikoita, joista minunkin tekisi heti mieli kirjoittaa, jos olisin koulussa. Palkinnot jaettiin kun olimme matkoilla. Oululainen voittaja kirjoitti oivaltavasti Ahon Yksinistä (näin kammottavasti nimeä on taivutettu jopa käyttämissäni lähteissä, samoin Ilpo Tiitis-vainaa käytteli tätä muotoa muinoin seminaareissa ja sai Kai Laitisen ärähtämään) – toivottavasti juttu pian julkaistaan esim. Suomen Kuvalehdessä. Lienee Kalevassa ollutkin? Ahon teoksia ilmestyy paketti uusina painoksina, kuulin Södikalla. Jokunen luentopyyntökin on tipahdellut, joten juhlavuosi säteilee vaikutustaan.

Kun palasin iltapalalta, Marja katsoi Kruppin tragediaa ykköseltä, liityin mukaan, tuskin turhaan: huolella ja hienosti tehtyä epookkia ja historiaa tulee muualta, meillä näihin ei liikene varoja eikä kai enää tahtoa tai taitoakaan vai kuinka. Mutta puisevahkoa Portugali-matsia en jaksanut kuin ensimmäisen puoliskon. Lopputulos näytti selvältä.

Ei muuta kuin Turkuun. Kulttuuripääkaupunki esitteli ennen muuta Otto Mäkilän taidetta. Kiersimme huolellisesti taidemuseon näyttelyn ja katsoimme Pia Andellin hyvän dokumentin aiheesta. Se on tullut Teemalta kun olimme poissa maasta.

Oliko Mäkilä Suomen ensimmäinen surrealisti? Joka tapauksessa suunta oli niin uusi vielä 40-luvulla, että Mika Waltari selosti rautalankaa vääntäen yleisölle mitä se tarkoittaa Taiteen vuosikirjaan 1946 kirjoittamassaan Mäkilä-artikkelissa. Waltari totesi, että latojat – jotka ovat järkeviä miehiä ja kammoavat sanoja, joita eivät tunne – latoivat sanan usein muotoon ”suurrealismi”. Mäkilä kamppaili yksinäisenä ennakkoluuloja vastaan. Waltarin mukaan hän ei koskaan tavoitellutkaan suuren yleisön suosiota, koska oli siihen liian omaperäinen ja epäsovinnainen. Perussuomalaiseen taidekäsitykseen hän ei vieläkään mahtuisi.

Andellin dokumentissa oli Mäkilän oma sitaatti surrealismista: se on syvemmän todellisuuden esittämistä kuin tämän silmin nähtävän. Surrealismi ”todellistaa jotakin sellaista, mitä ei vielä ole todellistettu”. No nämähän nyt ovat tällaisia taidehistorian alkeita nykyään, mutta hyödyllisiä kerrata varsinkin Mäkilän entistä laajemman näyttelyaineiston valossa. 30-luvun teoksissa on usein pyramidin muoto taustalla, muinaisuus kiehtoi Mäkilää, ilmankos hänen taiteensa sytytti Waltarin juuri Sinuhen edellä. ”Vaellus” on esillä taidemuseossa, itse asiassa niitä on kaksi, mutta se Waltarin seinälle siirtynyt ehdottomasti vaikuttavampi, tämä kahden miehen vaellus, toinen kolmijalkainen. Sitä kyllä katselee ehtimiseen uudemmankin kerran, niin autio, pelkistetty ja rujo se on sodanjälkeisessä karussa tyhjyydessään. Tänään se voisi kuvata japanilaista sielunmaisemaa.

Rauhoittavat värit, okra ja heleän sininen, tasapainottavat Mäkilän tahallisen kömpelösti piirrettyä ylitodellisuutta. Myöhäisessä abstraktissa kaudessaan hän näyttää lähenneen ikätoveriaan Salvador Dalia, mutta hullutteli hillitymmin. Varhemmissa muotokuvissaan Mäkilä on perinteinen, ilmeikäs, aivan klassisen muodon taitaja. Hauska oli aulassa törmätä lähteissä Väinö Jylhän elävään muotokuvaan! Veljensä luona täällä Turussa Yrjö Jylhä ampui itsensä 1956, Mäkilä oli kuollut vuotta aiemmin. Sodan syvältä kouraisemia taiteilijoita kumpikin.

Mäkilästä keskusteltiin sitten Taide- ja antiikkimessujen paneelissa, johon Kari J. Kettula oli ystävällisesti minut kutsunut. Dokumentaristi Pia Andell ehti mukaan, ja Pekka Ruola johti itseoikeutetusti puhetta, hänhän on asunut pitkän rupeaman Villa Romassa Ruissalossa, Mäkilän entisessä residenssissä. En tiennytkään, että se oli jo hänen lapsuudenkotinsa – isä oli Rettigin puutarhuri. Hänestä Mäkilä maalasi mainion muotokuvan: raavas partaniekka kansanmies neilikka kädessä!

Villa Romaan Waltarikin matkasi tasan 66 vuotta sitten, Marian ilmestyspäivänä 1945 Helena Kankaan opastuksella ja osti sen Kolmijalkaisen. Olisi hauska tietää mitä he siellä keskustelivat, kaiketi taiteesta, surrealismista ja sodasta. Meidän keskustelussa välähti esiin minulle uusi vihje, että Waltari olisi tullut myöhemminkin tapaamaan Mäkilää Ruissaloon ja että nämä olisivat siellä onkineet ilman koukkuja taiteesta keskustellen. Legendaa vai totta? Tarkistettava vielä Marjo Ruolalta, joka asiasta tiesi kertoa. Samoin oli hauska tavata pitkästä aikaa Aiju von Schöneman.

Kiertelimme vähän runsasmuotoisen messun saleissa, kävimme tapaamassa Marjan tyttäriä ja ennen kaikkea tyttären vantteraksi varttuvaa lasta ja ajelimme kotiin nähdäksemme vielä Thaliagalasta sen väläyksen, jossa meidän Alma oli mukana nukketeattereineen. Hyvin siellä pärjäsivät. Heitimme Alman puolilta päivin Logomon harjoituksiin, mutta emme ehtineet vielä tutustua tähän uutuuteen lähemmin. Turku tarjoaisi paljonkin uutta nähtävää, jätettävä toiseen kertaan. Palkittu Anna Kareninakin on näkemättä, mutta olen alkanut kaihtaa tätä aikamme yliforsseerattua, huutavaa, raivoavaa teatteria. Elämässä on sitä muutenkin, liian kanssa.

Jussi Helminen nouti Vuoden Teatterin pyttyhatun Espoon maineteoista. Tulikohan hyvitystä sille, että Tampereen Teatteri valittiin vuoden teatteriksi 1997 eikä Jussin johtama TTT; niihin aikoihin alkoi Jussin lähtölaskenta Tampereelta. Komeasti on poika Espoon nostanut eturiviin. Esitystalouden keväällä näimmekin, sähäkkä, oivaltava esitys ilman mitään riehumisia. Palkintoja oli liikaa, ne söivät toinen toistaan.

Kotisatamassa pitkän kiertelyn jälkeen. Sitä paitsi paluu aikaistui päivällä, kun tuli hälytys satamalakosta. Mutta kaikki hyvin, täällä tuulee ja tuiskuaa ( ainakin eilen kun rantauduttiin). Kiittää saamme ja huokaista, kun matka sujui niinkin hyvin, lähes täydellisesti.

Luxembourgista lähdimme maanantaina, kun ensin katsastimme huikean laakson ja sitten Miikka Heinosen valokuvataidetta siellä laakson pohjalla sijaitsevassa vaikuttavassa galleriassa. Miikka on Veeran puoliso, heillä illastimme sunnuntaina. Täysin luxembourgilaistuneita suomalaisia, Miikka on vasta heittäytynyt free lance valokuvaajaksi, kansainvälisesti jo muutamaan kertaan palkittukin.

Oli aikomus ajella lopuksi rauhallisesti pieniä kyläteitä ja ihailla saksalaisia maisemia, mikä hyvin onnistuikin. Kiertelimme Koblenziin, joka vaikutti ensin kalsealta kaupungilta, mutta vanhassa ytimessään paljastui viehättäväksi kyläksi, ja sieltä löytyi mainio hotelli Moselin ja Rheinin risteyksestä, tämä komeasti nimetty Hotel Metropol, ihan kodikas maja. Kahdeksallakympillä vietimme hyvän yön.

Tiistai oli matkan maisemallinen huippupäivä; ajelimme Rheinin varsia, välillä lossilla yli, katselimme komeita linnoja korkealla vuorilla ja tyynesti soljuvaa virtaa, lounastimme matalan majan terassilla virran varrella Bad Godesbergissa ja jatkoimme siitä Sieg-virtaa pitkin tosi kiemuraista tietä aina semmoiseen kylään kuin Freudenberg, joka olikin nimensä arvoinen, varsinainen ilonlinna maalauksellisine taloineen, kaikki samaa tummin tervatuin kehyksin varustettuja valkeita rakennuksia. Yhteen niistä asetuimme, Hotel Zum Alten Fleckeen, jonka nimen historian luimmekin jostakin seinätaulusta; kuin olisimme alpeilla majailleet (sama hinta kuin edellisyöstä). Jotenkin näillä main on viihtyisää, pittoreskia, ja yhtä mieltä olimme siitä, että näkemämme Ranskan tasaiset maisemat vähän rähjäisine vanhoilleen kellahtaneine kylineen kalpenivat.

Sinne Freudenbergiin tulikin tieto lähestyvästä lakosta Vuosaaren satamassa, joten otimme suoran suuntauksen kohti Lyypekkiä ja hyvin ehdimme sinne keskiviikon iltapäiväksi, ehdimme kierrelläkin, katsella taasen Buddenbrookien taloa ja nauttia sen pakollisen muhkean wienerschnitzelin kirkkotorin varrella vanhassa tiilisessä ruokalassa ennen kuin oli ajeltava Travemündeen ja jonotettava pitkähkö rupeama laivaan, mitä odotusta kyllä käytettiin hyväksi terminaalin halpamyymälässä. Muutama laatikollinen viiniä varustaa meidät juhannukseen saakka.

Laivalla oli parempi hytti kuin viimeksi, joten kotimatka sujui autuaallisen levon ja luvun merkeissä. Satelliitti näytti tv:n kautta kotoiset tunnelmat: homokeskustelua, aborttikysymystä, perustuslaillisten riemukulkua, pikkupuolueiden vaalitenttiä, tuttua ja vaisua. Jos joku haksahtaisi keskustelussa ranskalaiseen eloisuuteen, häntä pidettäisiin hurahtaneena. Täkäläiset kylähullut ovat rauhallisempaa sorttia. Mikäs heidän joukkoonsa on taas solahtaa.

Syvä huojennus ja kiitollisuus valtasi mielen kuukauden kiertolaisuuden jälkeen, niin autuasta ja hauskaa kuin olikin matkailla neuvokkaan vaimoni kanssa, jonka kartanlukutaitokin (muutaman harhailun ja pienen sananvaihdon jälkeen) koheni huomattavasti. Kiitos myös uskolliselle kulkuneuvollemme viininpunaiselle Fransulle, jonka on taas totuteltava tuiskuileviin suomalaisiin maanteihin kesäkengissään – kas mannermaalla ei enää suvaittu nastoja. Hyvin kuljetettu tänne Sepänpuiston laidalle saakka (kaikkiaan 2975 km).

Lähtöpäivä, aina haikea. Siivottu, laitettu talo kuntoon, kelpaa seuraajien tulla. Hyvin on villa meitä palvellut, kiitos WSOY. Muutamat kunnostushankkeet jäivät vielä kesken. Tästä ajelemme ensin Luxembourgiin tapaamaan Marjan ystävää ja oppilasta Veeraa ja perhettään, Veera on opettajana eurooppalaisessa koulussa.

Kunhan sieltä selviämme, matka jatkuu hiljakseen halki Saksan.

Kirjallisuuspainotteinen päivä, voi sanoa. Retkeilimme tuohon lähelle Illiers-Combrayn idylliseen pikkukaupunkiin, joka saanut nimenlisäyksen Marcel Proustin kuuluisasta romaanisarjasta. (Onneksi Sillanpää käytti Hämeenkyröstä nimeä Hämeenkyrö, ei tarvita lisäyksiä..) – Katsastimme synkän tunnelmallisen kirkon, pienen bistron ja ennen kaikkea Proustin tädin kotitalon, joka uinuu omassa rauhassaan todella kuin kadonneesta ajasta muistuttaen. Ansiokkaasti koottu museo loistavine valokuvineen, tarkkoine esineineen. Nyt olisi vain luettava se Proust joskus kunnolla läpi, yleensä olen aika varhain pitkästynyt. Tyttäreni Aino sen sijaan Proust-spesialisti, toimittikin Otavalla sen viimeisen osan käännöksen. Nautimme lounaan siinä vieressä olevassa tunnelmallisessa ravintolassa, mutta pääruoka choucrout hapankaaleineen ja makkaroineen ei oikein ollut Marjan mieleen, hehheh.

Illalla painelin vielä Pariisiin tapaamaan nuorta naista, Bénédicte Villainia, joka kääntää Ahon Yksin-teosta ranskaksi – vasta nyt, 110 vuotta ilmestymisensä jälkeen! Istuimme sateessa Panis cafessa siinä Notre Damen nurkalla ja puhuimme kolmatta tuntia Ahosta, kirjallisuudesta, politiikasta. Sain pari lisäkappaletta kirjaani ja muutakin kiintoisaa informaatiota, johon vielä palataan. Bénédicte ihailee Ahoa, pahoittelee ettei tätä tunneta Ranskassa, ei myöskään juuri Sillanpäätä, jonka Hurskas kurjuus on ollut Bénédictelle tärähdyttävä kokemus. Vaan ei ole Linnan Pohjantähteäkään käännetty edes ranskaksi. Kannustin Bénédictea ottamaan seuraavaksi Waltarin Suuren illusionin, sekin puuttuu. Waltari kyllä tunnetaan, mutta häntä pidetään japanilaisena kuten Nokiaa. Arto Paasilinna vielä muistetaan, ja Sofi Oksasen Puhdistus on suorastaan hitti Ranskassa.

Eilinen hellepäivä alkaa vähän jäähtyä. Haravoitiin teepaidoissa, nyt jo pusero päälle. Huoltomies yllätti ja haki katkottuja puita ja oksia pihasta. Täällä alkaa olla hilpeä kevät, lämpöä plus 16.

Marjan pari sisarusta puolisoineen käymässä. Porhalsivat vuokratulla Renaultilla pihaan. Syötiin creppeja illalla, miltei kaikki ruokapaikat kiinni arki-iltaisin, ennen sesonkia. Insinööri Risto kunnostautui ja korjasi yhden polkupyörän. Täällä on viisi pyörää ja kaikki epäkunnossa, jarrut hajalla tai renkaat puhki. Nyt voin porhaltaa pyörällä aamuisen patonkireissuni. Marja ja Kari bongasivat nokkavarpusia.

Nyt tultiin junalla tänne Chartresiin, ihailevat tuolla noita katedraalin ihmeen upeita lasimaalauksia, sitten etsitään kai lounaspaikka. Olen vähän enää tarkistellut Ahoa. Varottava ettei ala turhaan sitä paisuttaa. Paluumatka ei vielä häämötä, eikä ole iskenyt edes kaipuu kotiin. Finlande ei täällä koskaan vilahda missään yhteydessä. Onneksi. Koska vain katastrofit kelpaavat uutisiin.

Lauantai meni hiukan pommiin, kun piti päivystää lisäsängyntuojaa, joka ei koskaan tullut. Kuulemma tyypillistä ranskalaista meininkiä, sopimuksista ei aina pidetä. Piti tulla uusi jääkaappi ja uunikin, mutta ei mitään. Yksi kaveri toi aamulla petauspatjan ja vei toisen pois, siinä kaikki. (Nämä ei siis meidän tilaamia!)

Sunnuntai Pariisissa; säteilevä päivä, ihmisiä valtavasti liikkeellä, puistoissa pelattiin jalkapalloa minkä milläkin kokoonpanolla, perheitä kävelyllä, toiset voimistelemassa pikkuhousuissa ja urheilupaidoissa, juoksijoita kaikkialla. Kunnioitimme Ranskan kahta kovinta veikkoa, Napoleonia ja de Gaullea. Jälkimmäisen uudehko museo (Sarkozy avannut 2008) Invalidikirkon sotamuseossa erityisen hieno ja vaikuttava. Kannattaa vaeltaa läpi aikakausien upeiden kuvaheijasteiden, filmien ja teksois Mauduit, joka tanssii omia koreografioitaan kuin tuli ja leimaus, hyppää vähältä ettei päätään kattoon. Saanut juuri jonkun korkean palkinnon: uusi Nurejev? Niin, hänenkin Don Quichottesta nähtiin kohtaus, upea juttu ja varsinkin Mauduit’n tulkinta Tchaikovskin yöromantiikasta. Tanssijoita parikymmentä, salskeita sankareita, unelmanohuita ballerinoja, ohjelmaa koko rahan edestä kolmisen tuntia.

Pilvisen ja tihkusateisen sunnuntain päätteeksi lampsimme vielä tänne Maintenonin linnaan kuulemaan jazzia! Kuuluisa pianisti Manuel Rocheman taituroi ja tunnelmoi puolitoista tuntia Evansia, Ellingtonia, Mandelia, paria omaakin sävellystään intiimissa linnansalissa. Olisi siinä ollut Aurinkokuninkaallakin kuuntelemista. Tämän järjesti linnan ystävien yhdistys, varttunutta väkeä enimmäkseen. Jaska Tahko hei siellä Karstulassa, huomaatko, ma alan kehittyä, tosin aika myöhään.

Muuten vietetty hiljaiseloa ja tutkittu viimeksi Venny Soldan-Brofeldtin Pariisin kausia ja taidetta sekä avioliittoa tämän partasuun Jussi-uroon kanssa. Miksi Aho niin varhain ukkoutui ja kuolikin alle kuusikymppisenä, kova metsä- ja kalamies, terve koko ikänsä. Venny eli 25 vuotta hänen jälkeensä, mutta ei mikään helppo elämä hänelläkään.

Huoltokaveri toi uuden uunin, mutta sitä ei voinut asentaa, koska pistorasia aivan antiikkinen. Leviteltiin käsiä, ranskalaista meininkiä. Haravoitu lehtiä, uurastettu kovasti. Marja laukkaa villisti täkäläisten lintujen perässä. Nautittiin lounas Brasseriessa, joka täynnä suuria perhepöydällisiä. Täällä sukukunnat vaarista vauvoihin osaavat nauttia yhteisiä aterioita oikein olan takaa.

Kotiuduttu villaan, tutustuttu Maintenonin kaupunkiin, joka suurempi ja vilkkaampi kuin luulin. Kierretty pieniä ruokapaikkoja; tutkittu tänään komeaa linnaa. Aurinko paistaa, päivät lämpenevät. Mutta varsinaisesti käyn läpi Ahoa, ja kumma kyllä, teksti tuntuu aika hyvältä. Paljon vielä parantelen. Täällä etäisyyden päästa näkee puutteet paremmin.

&nbsp Marja on innoissaan ihmeellisistä linnuista, bongailee Turkin kyyhkystä ja vihertikkaa ja mitä heitä on. Parleeraamme ranskaa, lenkkeilemme, katselemme tekstitettyä televisiota. Ei pätkääkään hiihdoista! Lehdissä pikku-uutisia. Libya hallitsee ja Renaultin vaikeudet. Lähin internet täällä Chartresissa, junamatkaa 20 minuuttia. Ei viitsi ihan joka päivä lähteä.