Panu Rajala

Matti Kassila suositteli klassikkojen filmaamista nuoremmilleen. Vastauksena varmaankin vaivautuneita haukotuksia. Ei huvita, ei ole rahoja eikä enää osatakaan. Tehdään mieluummin omia juttuja. Klassikoita ja epookkia saamme kylliksi muualta, Englannista, Ranskasta ja Venäjältä. Kassila mainitsi muiden ohessa Ahon. Mietin minäkin lukiessani, että sivistysmaassa Papin rouva olisi filmattu moneen kertaan. Millainen rooli naiselle, parille miehellekin. Juhaa on sentään filmattu, viimeksi kaurismäkeläisittäin. Ja Rautatiestä on hieno tv-tulkinta vuosikymmenten takaa.

&nbsp Luin Eero Marttisen kirjan Ilmari Kiannosta. Kun sitä Jalo Heikkisen suurta elämäkertaa ei alkanut kuulua, Eero kääri hihansa ja teki kätevän käyttöelämäkerran. Taas kerran täydellinen oli hyvän vihollinen. Tottuneena lehtimiehenä Eero kertoo sujuvasti, liikoja analysoimatta korpikirjailijan surkean elämän. En tiennytkään kaikkia onnettomia sihteerisekoiluja. Mutta Iki kesti vaan, onhan siinä jotakin komeaa siinäkin, Turjanlinnan poltot, vankilat ja rahapulat. Tuotannosta jäi elämään kaksi teosta ja yksi laulu. Kaikilta ei jää niitäkään.

&nbsp Marttisen kunniaksi todettakoon, että hän kertoo siekailematta Kiannon kiihkopäisyydestä myös vuoden 1918 kahinoissa, hänen valkoisen verenhimona ja hillittömän Suur-Suomi-haaveilunsa ja karskit sotaiset runonsa. Talvisodan koominen maanpetosselkkauskin selvitetään kylmän asiallisesti, lankeamatta kohteen puolustukseen. Joku jälkikekkoslainen olisi loiventanut näitä tai jättänyt pois klassikon kuvaa himmentämästä.

&nbsp Hämeenkyrön Sanomissa avattiin kiintoisa keskustelu ”kulttuurikunnan” olemuksesta. Kunnan edustaja selviää pyöreillä fraaseilla ja toteaa näppärästi, että kulttuuria on kaikki mitä teemme. Silloin kaikki kunnat ovat tietysti ”kulttuurikuntia”, eikä Hämeenkyrön onnekseen tarvitse erikoisesti erottua tai kunnostautua. Sat sapienti.

&nbsp Tapasin Vilja Pylsyn ja poikansa Tuuren kassajonossa, ja kumpikin vakuutti yhdestä suusta, että Myllykolun kunnostus alkaa tuossa tuokiossa kun Vilja palaa äitiyslomalta. Odotuksessa eletään.

Jarmo Puntalo, henkilääkärini, jää eläkkeelle. Mitäs nyt tehdään. Kävin veri- ym. kokeissa ja kaikki tuntui olevan suunnilleen kohdallaan. Jarmo vähän tarkensi asioita. Muistelimme neljännesvuosisataista hoitosuhdetta ja toissavuotista kansanoopperaakin, Sillanpään Marssilaulua, jossa soitti Jarmon manageroima orkesteri ja hyvin soittikin. Menestys oli mahtava. Nyt emme ole kumpikaan enää mukana näissä paikallisissa hankkeissa, toivotimme silti onnea uudelle yritykselle.

&nbsp Hiihdin virallisen valaistun ladun. Marja paineli täällä kotivainioilla. Totesin että huonommassakin kunnossa voisin olla, pystyn hiihtämään hengästymättä ja juoksemaan raput ylös. Verenpaine oli hoitsun mukaan loistava.

&nbsp Tutkin Ahon kalajuttuja. Miehelle todellinen intohimo. Ehkä otan alkavana kautena kalastuksen minäkin vakavasti. Saan lastuista hyviä asenneohjeita. Kirjasto palvelee entiseen tapaan erinomaisesti, tilailen kaukolainoja.

&nbsp Todella koettelevaa oli illalla katsoa Francon aikaa. Pelihimo voi olla hirveä, tiedämme sen vaikka Dostojevskista ja Mauri Sariolasta. Mutta että Antonio Alcantarakin sortuu noin raskaasti. Muutenkin miehillä meni huonosti, kaikilla. Naisten kanssa ongelmia. Paquitan isä oli reipas tyyppi. Kunpa pääsisivät taas selville vesille.

&nbsp Eero Taivalsaari sanoi päivällä radiossa, että suomalaisten oudolla venäläisvihalla ei ole mitään todellista perustetta, tai jotain sinnepäin. Päinvastoin olemme hyötyneet Venäjästä. Pitäisi kai unohtaa semmoiset pienet välikohtaukset kuin isoviha, sortovuodet ja talvisota.

&nbsp On luvattu kiristyvää pakkasta. Kairosta ei kuulu kummempaa uutta. Kylmäpäinen Mubarak voittaa aikaa. Tampereella ammuskeltiin kapakassa, ulkomaalaislähtöinen kaveri, mutta sitähän ei sovi välineissä kertoa. Vasta äsken tuhopoltto vastapäisssä baarissa Hämeenkadulla, samansuuntaiset tekijät.

Eihän Soinia enää saa näköisemmäksi kuin Karlssonin kuvassa. Ja huomio siellä Keravalla, toivottavasti laajakatseinen tosikko on hereillä ja huomaa kommentoida Reijo Mäen matkakirjoitusta Hesarin kuukausiliitteessä kuten syksyllä minun juttuani samassa sarjassa. Kyllähän Mäki nyt leimaa turkkilaiset ikävällä tavalla rikollisiksi! Tällaista asennetta kasvaa siis muuallakin kuin perämetsissä, jopa kulttuuripääkaupungin rantamilla.

&nbsp Juha Mäkelän eilinen yliö lehdessä oli sen verran kylmäpäistä asiaa, että se heti herättää lausahduksia yleisöltä. Entinen kollegani Tampereen yliopistosta, Mikko Lehtonen, antaa hyvän näytteen vilpittömästä pohjoisesta naivismista vaatimalla ihmisoikeuksia egyptiläisille, heti tietysti! No niitähän siellä, jopa oman käden ihmisoikeuksia täyttä päätä kaduilla ja toreilla käytetään. Kaiketi Egyptin ongelmat nähdään tamperelaisesta tutkijankammiosta kirkkaammin kuin Kairon turvallisuusyliopistosta.

&nbsp Hieno hiihtokeli, vaikka kolmen kilometrin kylälatu on aika lyhyt. Voisihan sen kiertää moneen kertaan. Tyydyimme aamulla yhteen ja iltapäivällä toisen vähän lavennettuun kierrokseen. Virkistipä sekin tällaista istujaa. Marjan yllättävä tv-debyytti on talletettuna digiboxiin. Samana vuonna 1971 vierailin itsekin ensi kerran töllössä: luonnehdin kirjasyksyä Tv2:n jossakin makasiinissa. Sitä varten piti matkustaa junassa Tampereelle. Peter von Bagh tuli samassa junassa ja painui kahvilavaunuun senttaamaan juttuaan syksyn elokuvista. Lähettäkääs sekin juttu arkistosta uusintana. Voisimme sitten Marjan kanssa viettää yhteistä esiintyvien taiteilijain 40-vuotisjuhlaa.

&nbsp Paitsi että ensimmäisen juttuni julkaisin tammikuussa 1966 Ylioppilaslehdessä: ”Viitakin suuri viisas”. Lauri Viita oli vastikään kuollut. Samana vuonna sain palkinnon J.H. Erkon novellikilpailussa. Säästelenkin vielä taiteilijajuhlaani, hehheh.

&nbsp Fred Zinnemannin Miehet (1950), Marlon Brandon ensimmäinen elokuva, olikin vahva elämänuskon apoteoosi, kannatti katsoa kokonaan. Teema teki lisäksi kaivatun palvelun tuottamalla oopperaa koko kansalle, vaikka Robin Hood ei musiikillisesti suuremmin säväyttänyt, näppärästi verestetty vanha juttu joka tapauksessa, loppua kohti kovin mahtipontinen. Pääasia, tasaus rikkaiden ja köyhien välillä, joka olisi tänään aika ajankohtainen teema, sivuutettiin juonen selkkauksissa miltei kokonaan. Keskityttiin henkilökysymyksiin, minkähän vuoksi? Siihen oli lopetettava tv-istunto, Jussit kuulee myöhemminkin. Matti Kassila sai elämäntyöstä betoni-Jussin, sehän oli viimeistään nyt ansaittu, onneksi olkoon!

Palaavat mieleen entiset päivät, jolloin äitini lausui alkukielellä Vänrikkien runon toisensa jälkeen, ulkoa tietysti. Hangon tyttökoulu osasi kasvattaa jälkeläisiä oikeaan henkeen. Marja sentään laulaa Sven Dufvan alusta loppuun, laulatti sen aina oppilaillaan. Saanen tänään kertauksen. Onpa mulla fiksuja naisia, ollut ja on. (Näistä kerron joka vuosi tulevaisuudessakin, ellei uutta ihmettä ilmene.)

&nbsp Fiksulta tuntui myös lukea kerrankin realistinen, kylmäpäinen arvio Egyptin tilanteesta, kirjoittajana Hesarin yliössä everstiluutnantti Juha Mäkelä, Kairon turvallisuusyliopiston vieraileva tutkija. Ilmankos ymmärtää asiat vähän kouhopäitä kolumnisteja syvemmin – nämä kun ryntäilevät vailla kritiikkiä kansanjoukkojen osoittamaan suuntaan. Pääkirjoitus siinä vierellä on selvästi yliötä huonommin perillä asioista.

&nbsp Mäkelä siis arvioi, että Mubarakin on syytä pysyä kunniansa säilyttäen nämä loppukuukaudet asemassaan, kun hän on jo ojentanut kätensä hyvin sovinnollisesti, mitä harvat edes huomaavat. Muutoin seuraa sekasorto ja verenvuodatus ja pahimmassa tapauksessa ääri-islamistien vallankaappaus. Mäkelällä on myös esittää pari varteenotettavaa vallanperijää pehmeän ja 30 vuotta maasta poissa oleskelleen ElBaradayn sijaan. Millä ihmeellä teoreettinen fyysikko ottaisi upseerien kauan hallitseman maan hallintaansa? Demokratiaan ei voi suoraan harpata, se on pitkä prosessi, kuten Mäkelä todistaa. Eikä läntinen malli ole arabinmaihin semmoisenaan vientikelpoinen.

&nbsp Mutta mitä on sanottava saman lehden kulttuurisivusta, jossa johtojutussa syyllistetään oikein pilkallisen kuvan kanssa keski-ikäisiä ja vanhempia naisia – heitä yhteiskunta kuulemma tukee eniten kulttuurin kuluttajina. Vai niin! Pitäisikö sekin tuki suunnata jollekin rock-sukupolvelle? Kun nainen on viimein saanut lapset ja perheen hoidetuksi ja hänellä on aikaa käydä teatterissa ja oopperassa ja konsertissa, niin eikö iske tämmöinen diskriminoiva tilasto silmille. Pysy vastakin kotona, jotta nuorilla riittää hillumistiloja. Toivottavasti naiset eivät vähästä hätkähdä – eivätkä tuenjakajat.

&nbsp Olipa muuten radiossa aamulla tuoretta kirjallisuusohjelmaa: uusinta syksyn Mannerheimeista. Paljon siellä uusitaan, ilmeisesti uusia kirjoja ei ilmesty tarpeeksi. Tai niitä ei viitsitä käsitellä. Olisiko vaikka Eva-Stina Byggmästarin runokirja Vagga liten vagabond – Runeberg-ehdokas – ollut juuri tänä aamuna paikallaan syventävästi esitellä? Radio tosin kohensi osaketta lukemalla mietelauseena Juhani Lindholmin uustarkkaa suomennosta Mamme-laulusta. Laulettavaksi se tuskin koskaan kelpaa.

&nbsp Lauri Meri arvioi Hesarissa melko viileästi Lämminverisiä, mutta Anne Välinoro Aamulehdessä sitä kuumaverisemmin. Panegyyrisestä kritiikistä saamme lukea, että Tampereella tosiaan asutaan Ratinan sillan alla, ei se mitään fantasiaa ole. Jaaha. Niskavuorta (Meri) en esityksestä muualta löytänyt kuin lopun kuolinkohtauksesta, jossa oli lainattu myös Kirsikkapuiston Firsiä. Olisiko sittenkin tehokkaampaa herätellä hyvinvointi-ihmisiä, jos draama vähän lähempää sivuaisi tunnistettavaa todellisuutta – huolimatta niistä Ratinan asukeista. Ristiin mennään, keskustelua on herätetty, hyvä niin, elon merkki sekin.

&nbspPS Marja yllättikin ja laulatti ruokaryypyn kanssa Hvid din Källa, ja hyvin osattiin. Tytötkin sitä lauloivat joskus Famulle tämän syntymäpäivänä. Eilen nähtiin muuten ihme uusinta: Marja Vaurio v. 1971 kommentoi oppilaittensa puhtautta Teeman uusinnassa. Tulee vielä kerran huomenna sunnuntaina klo 10. Kovaa kamaa!

Ja valoa tulee, vähä vähältä. Tosin aina välillä luntakin.

&nbsp Pitkän paussin jälkeen TTT:n suuren puolen ensi-illassa, nostalgiaa ilmassa. Samoja kasvoja, sama tunnelma. Sama paikkakin toisella rivillä. Tarjoilu oli vähän eri: kuohua heti kärkeen.

&nbsp Sirkku Peltolan surkimustrilogian eka osan näin KOMissa ja nyt kolmannen täällä, siispä hiukan aukollinen käsitys. Mutta tämä Lämminveriset nousi kyllä myönteisen puolelle, vaikka ensin mietin, onko Tampereella jo tilanne näin heikko, että kansaa asuu siltojen alla. Onneksi Maria Aro mainiossa pääroolissaan muistutti meitä siitä, että tämähän on vain kertomus. Jolla ehkä on joitain siteitä siihen todellisuuteen, josta näytelmässä myös yritettiin kertoa.

&nbsp Joku sanoi väliajalla, että jos kerran halutaan puhua vakavista asioista, niin puhuttais sitten kanssa. Tässä oli vanha konsti käytössä: mustahkon huumorin ja fantasian kautta hivutetaan vähän tätä laitapuolen tietoisuutta katsojan tajukammariin. Tilanteessa oli myös tahattoman koomiset puolensa: salissa Tampereen parhaimmisto hyvissä puvuissaan katsomassa tätä leipäjonoissa lusmuilevan sillanalusjengin hilpeän karvasta kohellusta. Joopa joo.

&nbsp Pari roolia mahtavan Marian lisäksi pelasti illan. En ole ennen nähnyt Pentti Helinin luomusta irakilaisena Hamedina: olihan siinä vähäeleistä ihmisläheistä oivallusta! Ja Ami Räsänen on keinoiltaan varma, joskin jo tutunomainen. Mutta entä nämä romanialaiset: eikö tällainen mustalaisleiri-meininki rupea jo hipomaan lempeähenkistä rasismia. Olkoon, kertomusta ja hellää tragikomediaahan katseltiin, vaikka vakavasta aiheesta, kuten sanottu. Venytystä oli liikaa, toistoa ja tyhjentyvää tohinaa. Lopun poliisiautokohtaus oli hienosti nostettu, mutta eihän tätäkään esitystä saatu kunnolla loppumaan, vaan sen täytyi laahautua itku silmässä vielä entisten jaksojen kertauksiin saakka.

&nbsp Jääkö Peltolan trilogia yhteiskunnallisen teatterin herättäväksi merkkipaaluksi vai unohtuuko monen muun karseanhauskan haahuilun sameaan hetteikköön?

Helmikuun hanget aukeavat. Tästä voi hiihdellä näitä kotilatuja pitkin Vanajan ja Kierikkalan vainioita tai sitten painella pururadan ladulle, jossa luistaa paremmin. Ehkä vielä laajennan lenkkejä, alku varovammin.

Tänään kuultiin radion mietelauseena sopivasti Hellaakosken hiihtohenkisiä runoja. Mietelauseet ovat parantuneet heti kun Vesa kolumnissaan vähän huomautti, hehheh. Muutenkin radio säestää toimiani: eilen viikko alkoi komealla savolaisella herännäisvirrellä – ihan kuin tietäisivät, että täällä tutkitaan Ahon Kevättä ja takatalvea. Joka ei muuten olekaan niin pöllö romaani, vaan suuri aatehistoriallinen kehitelmä – vähät siitä, että välillä kankeanlainen. Ja illan suussa tulee Välskärien kertomuksia Ahon suomennoksena. Hyvät kehykset aiheenmukaiselle tutkijalle.

Vallitsee täydellinen työrauha, niin syvä hiljaisuus, että ajatuksensakin kuulee. Marja on Turussa. Kattilassa makkarasoppaa koko viikoksi. Ei puutetta mistään. Mutta kun illalla ajatukset vapauttaakseni katselin rikossarjaa kolmoselta, taksikuskin murhasta, niin hei hei siellä Jarkko Sipilä ja Aleksi Mäkelä: miksi ihmeessä melko simppeli juttu oli pakko venyttää monin toistoin ja tuskastuttavin laukaisusarjoin tunnin mittaiseksi. Pitääkö mainoskatkon jälkeen tosiaan aina kertoa siihenastiset vaiheet uudestaan? Ja ampua uhri noin pariinkymmeneen kertaan. Kakkosella tehtiin näitä pelkistetysti, tehokkaammin. Mutta se nyt oli pieni murhe hienon työpäivän tähteeksi.

Waltarin Sinuhe on edelleen paras opas Egyptin tapahtumiin. Mitä kansanjoukko saa aikaan? Päitä putoaa, vaikka tuskin enää heitetään ruumiita Niilin krokotiileille. Kiihko valtaa kadut, uudistuksia vaaditaan heti. Mutta paraneeko köyhän kansan elämä? Voiko hallinnon puhdistaa ja talouden tervehdyttää kertaheitolla? Theban kiihko huumaa hetken, toiveet paremmasta huomisesta särkyvät kuin savikupit ja kansa kärsii nahoissaan vielä monta nälkäkuuria eikä mitään uutta ole auringon alla.