Kirjoittavathan hyvin vanhat ystävät, Anja ja Vesa Hesarissa. Kummallakin aiheena Hella, tai Vesalla oikeastaan lähtökohtana kielikritiikille Juurakon Hulda. Mainio oivallus. Anjan kanssa olen (elokuvaa näkemättäkin) samaa mieltä siitä, että tietty näköisyys, tietty ulkoinen tunnusmerkillisyys vahvistaa roolikuvaa tunnetusta henkilöstä. Mitä on Hella normaalikokoisena ja ilman kimittävää ääntään, virolaisperäistä ääntämystään? Varsinkin kun näillä oli elimellinen yhteys hänen persoonallisuuteensa. Meillä usein ohjaajat ja näyttelijät tekopyhästi korostavat, että tarkoitus ei ole tehdä ”näköiskuvaa”, vaan siis jotain muuta. Kysymys on yleensä kykyjen etsinnän laiskuudesta. Miten maailmantähdet näkevät valtavasti vaivaa etsiäkseen yhdennäköisyyttä hahmoihinsa, lihottavat ja muuntuvat jos tarvitaan. Onhan valinnanvaraakin enemmän suurissa maissa. Mutta kyllä näyttelijöitä löytyisi. Minne on hävinnyt Tuula Nyman? Tai vastaavat rehevät hahmot.

(Ohjaaja ja näyttelijä istuvat tuolla aamutv:ssä ja perustelevat vaihtoehdotonta näkemystään. Olen muuten kaivannut Tarmo Poussua ja kollegaansa Tähtihetkeen; he olivat hyvä napakka keskustelupari. Nyt lyhykäiseen ohjelmaan on tungettu löysähköä haastattelua, jota tulee muutenkin joka kanavalta.)

Anja rohkeni epähienosti viitata tähän naisen lihavuuteen samaan aikaan, kun Keskon pääjohtaja on rennosti heitellyt ”kokovartaloministeri” Kiviniemestä. Epäkorrekti vitsailu kiellettäneen pian lailla. Haluaisinpa nähdä sen naisen, joka ei piittaa ulkonäöstään ja sen kohennuksesta. Kiviniemi kaunistuu silmissä, suosii värejä vaatteissaan, stailaa huolella. Ja jos ulkonäkönsä eteen näkee vaivaa, eikö sitä saisi siis kommentoida? Tuskin se asiaosaamista himmentää. Siinä yksi naisliikkeen paradokseja.

Huojentuneena ajattelin jo ennalta, että eipä tarvitse vaalikeskusteluja pian seurata, kun kiidämme muille maille pahimmaksi aikaa. Jan Anderssonin kopeasti, ylimielisesti ja puolueellisesti johtama a-studio antoi murheellista ensimakua tulevista jankkauksista. Eikö puheenjohtajan enää tarvitsekaan olla tasapuolinen ja jakaa puheenvuoroja, vaan hänen täytyy itse arrogantisti puuttua näkemyksineen joka käänteeseen? Lämsän, rauhallisen virkamiestyypin, loppupuheenvuorokin keskeytettiin, jotta ivallisesti ilmehtivä Ervasti saisi viimeisen sanan. Se siitä Ylen tasapuolisuudesta, joka muutenkin on koetuksella jo alkumetreillä.

Hannu Marttila vertailee hyvää asiantuntemusta osoittaen Amin Maaloufin romaania Leo Afrikkalainen Mika Waltarin Mikael-romaaneihin. Heti heräsi halu tutustua Maaloufin teoksiin lähemmin. Lähdettävä pian Södikalle kuvaneuvotteluun ja vielä arkistokierrokselle ennen heittäytymistä kirjoittamisen loppukierteeseen.