Nyt kun nähtiin viimein Kaupunginteatterin Enron, jota Tiia suositteli jo ensi-illassa, niin olihan vähän järeämpi nykymaailman peilaus kuin Kristuksen morsian – tietysti ihan eri sarjoissakin. Mutta nuoren naisen kirjoittamia draamoja molemmat, tämä Lucy Prebble ei ollut kolmikymppinenkään vääntäessään tämä toisen näytelmänsä. Heini Junkkaala on kuusi vuotta vanhempi, takana jo laajempi draamatuotanto.

Kyllä uskonnollista aihetta voi käsitellä jäntevästi, älykkäästi ja ennen kaikkea elävin ihmiskuvin – siitä osoituksena Juha Jokelan erinomainen Fundamentalisti.

Uskonnosta oli tavallaan kysymys myös Enronissa: uskosta rahaan, keinotteluun ja maksimaalisiin voittoihin, jotka silattiin pääjohtajan kristillisellä vakaumuksella. Irvokas kuva kieltämättä. Näytelmä on valmistettu niin rautalangasta vääntäen, että ilman taloustiedon alkeitakin alkaa ymmärtää, kuinka energiajätti USA:ssa paisui kuin sammakko maailmanlopun edellä ja sitten pihisi tyhjiin jättäen jälkeensä raunioita ja ruumiita. Kammottava kuva ihmisen ahneudesta, josta kasvaa instituutio. Oppitunti siitä, kuinka osakkeet nostetaan keinotekoisesti pilviin – ja sitten korttitalo romahtaa. Voisikohan meilläkin joku kirjoittaa vastaavaa. Jokelan Esitystalous oli sinne päin ja sitten se Reko Lundán -vainaan talousopillinen näytelmä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa taannoin Kansallisen pienellä. Kuka jatkaisi?

Kari Heiskasen ohjaus noudatti aiheen ja tekstin kovaa, kylmää, tahallaan kapean elotonta linjaa. Ei tässäkään ollut ihmisiä, pelkkiä rahantekokoneita, voittajia ja häviäjiä ja sitten tuomareita. Kaikki näyttelivät sopivan hyytävästi. Ei mikään ilostuttava, mutta antiikin tragedian tapaan kenties puhdistava ilta.

Päivällä olimme jo toisen kerran tuuppaamassa Ahon juhlavuotta alkuun, nyt vanhalla Polilla eli hotelli Linnassa, missä julkistettiin (!) Uusi-Hallilan ja Helttusen ansiokas prokirja juhlakalusta, joka ilmestyi hyvissä ajoin viime vuonna. Tuula ja Anne vetivät kattavan tietopaketin tilaisuudessa, ja kaikenlaista tuntuu vuoden mittaan tapahtuvan, kuten taustapromoottori Jussi Brofeldt tyytyväisenä sai todeta.

Kun minulta kysyttiin suhdettani Ahoon, nostin kolme kohtaa monien joukosta. Aho loi ensimmäisenä tyhjästä ammattikirjailijan roolin ja osoitti, että sillä voi menestyä ja elää niin herrasmiehen kuin kansanmiehenkin täyttä elämää. Hän ei kaihtanut edes kapuamista kansakunnan kaapin päälle. Toiseksi Aho murtautui ensimmäisenä suomenkielisellä puolella kansainväliseen, ainakin pohjoismaiseen tietoisuuteen. Ja last but not least: kyllä osasi Jussi pelata korttinsa naisten kanssa ja hoidellakin eroottiset kolmionsa, vaikka kriisejäkin oli. Näistä jatkettakoon.