Kolmannen osan jälkeen on todettava Donnerin Mannerheimista, että siinä on rikasta ja hienoa kuvamateriaalia, paljon semmoista mitä en ole koskaan nähnyt, vaikka näitä dokumentteja on ruudussa pyörinyt.

Vahinko vain, että D selostaa niin vaisusti ja vetelästi, tavoitellen kai lapidaarista historian kerrontaa. Monia kiintoisia kohtauksia menee silmien ohi arvokkaan vaiteliaisuuden saattelemina. Kuka, mitä, koska, missä? D ei vaivaudu kertomaan. Parhaita ovat autenttiset ajan henkeä välittävät selostajat filmiväläyksissä. Tänään (kirjoitan maanantaina) Hbl:ssa Bengt Lund moittii D:n selostusta epäselväksi, sanoja nieleväksi, mitä se onkin.

Ehkä D ajattelee, että kuvat puhukoot ja asiat tunnetaan ja riittää niukka viittaileminen. Mutta jäntevä ja innostunut ote avaisi asioita tuoreella tavalla. Uuteen historiantutkimukseenkin voisi viitata. Sellaista ei näissä kuulu eikä näy. Ihmettelen myös D:n väsähtänyttä sävyä, joka usein kallistuu ironiseen negatiivisvoittoiseen kannanottoon. Esim. talvisodasta: ei ainutlaatuinen taistelu, tosin sankarillinen. Mitä rinnastusta D ajatteli, Maratonin taisteluako? Lyhyt aika, pakkanen ja talvi, hyökkääjän ylivoima ja sen suuret tappiot tekivät tämän taistelun ainutlaatuiseksi, muusta puhumatta. Mutta patrioottisuutta on tietysti kaikin ajoin varottava.

Ihme juttu on sekin, että pääkohteen, Mannerheimin, sodanjohdon ratkaisuja ei käsitellä juuri ollenkaan. Ehkä niitä tulee jatkosodassa. Kaikkea muuta kuvaa virtailee valtoimenaan. Täysin odotettua taas se, että selostus myös vuoden 1918 osalta eteni vanhaa tuttua rataa, Kekkosen ja Linnan ajoista opittua. Suomalaisia ei nyt onneksi enää leimattu talvisotaan syyllisiksi kuten 70-luvulla.

Kiitos kuitenkin harvinaisesta, sykähdyksen hetkiä herättävästä filmiaineistosta. Ehkä joku vielä tekee terävän, uusimman tiedon lävistämän, syvällisen henkilökuvan Mannerheimista.