Ellei sydän olisi pysäyttänyt toissakesänä, ellen olisi ikävissäni lojunut Tampereen Keskussairaalassa heinäkuun kauneimmat päivät, en olisi koskaan ruvennut katsomaan Francon aikaa. Mutta kun lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, tulin seuranneeksi monta tuntia Alcantaran perheen elämää. Ja jäin koukkuun kuten sanotaan.

Jotkut sekoittavat sarjan Serranon perheen typerähköön farssiin, mutta Francon ajassa on kysymys kokonaan muusta. 70-luvun poliittinen tilanne Espanjassa on ihailtavan luontevasti, tarpeen tullen terävästi nivottu tavallisen perheen sydämellisesti kuvattuun elämänmenoon. Meillä ei mikään perhesarja edes yritä mitään vastaavaa, tyydytään arkisiin käänteisiin, kliseisiin ihmissuhteisiin ja tavanomaiseen poskensoittoon torailevien perustyyppien kesken. Ikään kuin yhteiskuntaa ei olisikaan, ei mitään ajan tapahtumia, jotka ihmisiin vaikuttavat. (Totta puhuen katsojan kokemukseni rajoittuu näissä joihinkin viisiminuuttisiin. Mutta ne eivät kertaakaan tempaisseet mukaansa, ei edes tämä uusin yritelmä, vaikka siinä on kovia kyröläisiä tähtiä Tapani Pertusta Antti Väreeseen.)

Tämä kaikki sen takia, että tämän illan jakso osoitti taas vakuuttavasti, kuinka hienoa työtä sekä ihmiskuvauksena että yhteiskunnan analyysinä Francon aika on. Ellette usko, katsokaa uusinta ensi sunnuntaina.

Pudotus olikin aika kova, kun yritin vilkaista sitä vanhaa Varesta myöhemmin illalla. Reijo Mäen lukijana en tavannut tyypeistä yhtään sitä mielikuvaa, minkä letkeät kirjat ovat synnyttäneet. Leffa panosti, kuten monet vastaavat, kyyniseen väkivaltaan, kalseaan seksiin ja monotoniseen vittuiluun. Ehkä uudet Varekset tavoittavat kirjojen hengen paremmin ja näyttävät myös vähän Turkua, kaupunkikuvauksethan juuri valavat etsivän seikkailuihin niiden persoonallisen luonteen. Mutta sama ulkomaisten kovakiiltopintaisten esikuvien matkiminen on kuulemani mukaan pakottanut pikalaukkaan myös uusimman Harjunpää-elokuvan, joten toivoa ei paljon ole.

Ajatelkaas jos joku tämän hengen ohjaaja olisi taannoin päässyt tuhoamaan vaikkapa Waltarin Palmu-kirjat. Kassilalla oli omaperäistä tyylitajua ja ymmärrystä kirjailijan spiritille; vasta viimeinen Palmu ajoi ojaan, mutta siinä ei ollutkaan enää Waltarin suuntavaloja.

(Tämä tv- ja elokuvakatsaus sen takia, että lievä flunssa yllätti, mutta se menee yleensä kahdessa päivässä ohi.)