Panu Rajala

Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.

Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani – kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.

Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

Kuinka kansa lähtee yhtäkkiä, kuin käskystä kaduille, kestettyään Mubarakin hallintoa tyynellä mielellä kolme vuosikymmentä? Voiko pahoin takapajulle jäänyt maa kohentua demokraattisin uudistuksin? Eikö talous mene pikemmin hulinaksi. Lahjakas alkuperäiskansa on saanut vuosituhansien kuluessa antaa tilaa passiivisille muslimeille. Miten restauroida se kyvykkyys, joka nosti Egyptin loistoon nelisen tuhatta vuotta sitten? Hitaita voivat olla jumalan myllyt nytkin.

Juhani Ahon Kevät ja takatalvi on pitkään uuvuttava, pitkien puheiden ja kumisevien saarnojen täyttämä, keinotekoisin sattumin etenevä romaani – kunnes se ensimmäisen osan lopulla äkkiä sähköistyy ja syttyy elämään. Tällaisia temppuja kirjailija voi harrastaa. Silti on vähän kohtuutonta, että luen sitä jo kolmannen kerran, ensimmäinen oli tenttiin maaliskuussa 1966. Ja toinen jotakin esitelmää varten maaliskuussa 1996. Jotkut kirjat eivät päästä rauhaan. Saas nähdä löytyykö siitä tässä ajassa jotain uutta.

Uskomme että Paquita ja Miguel saavuttivat monen mutkan jälkeen toisensa ja onnen Francon ajassa. Sitä katsoo kuin omaa perhettään, paitsi että tapahtumia on enemmän. Tänään pojallani Vilholla oli viimeinen työpäivä täällä paikallislehdistössä, nyt suuntaa rohkein mielin rock-rumpalin ja musiikkikriitikon epävakaiseen vapauteen. Töitä kuulemma riittää. Toivomme tosiaan niin. Samaa kantaa kuin isänsä: ei pysy työpaikoissa.

Usein Hesarin Karlsson oivaltaa ja osuu, niin tänä aamunakin. Pilapiirtäjän tehtävä on kääntää kaluttu asetelma ylösalaisin ja näyttää sen naurettava puoli, tunnistettavat piirteet vahvistaen. Kari oli siinä mestari, Karlsson kulkee samaa tietä.

Mutta Keskon Halmesmäen vitsailu herättää kysymyksen siitä, onko epähieno heittely lajikohtaisesti luokkarajattu. Viihde on omassa rauhoitetussa kategoriassaan. Jossain Uutisvuodossa tai Presidentin kansliassa tai pakinoissakin voi heittää mitä silmitöntä herjaa hyvänsä tunnetuista hahmoista. Mutta annas jos pääjohtaja yrittää, vaikka kömpelösti, kohta on koko media ja tiedostava naisarmeija kimpussa. Halmesmäellä on valtava painoarvo, Jari Tervolla ei kai sitten mitään. Jari Sarasvuo sanoi, että johtaja on nykyisin kaikkein suojattomin.

Loukkaantumisyhteiskunnalla on selvät pelisäännöt: pilkata saa jos laji on oikea, mutta lempeäkin leikinlaskun väärällä areenalla rangaistaan.

Hjallis osasi kysyä Timo Soinilta oikeita, vilpittömästi jankkaavia kysymyksiä. Kysyjä lyö omat mielipiteet avoimesti pöytään. Talk show, joka luottaa pelkkään kahdenkeskiseen puheeseen, voi jopa päästä asioihin kiinni. Kannattanee katsella jatkossakin.

Sitä paitsi Donnerin Mannerheim kieltämättä parani loppua kohti. Missähän näitäkin filmejä, joita tähän oli löydetty, tähän asti on piilotettu? Lopun kehittely nykypäivän Suomeen oli kyllä perin harvoin vedoin harsittu, tuskin edes tarpeellinen.

Hiihdeltiin lähimaastossa ja pururadallakin, nautinnollista. Nanosuksi kulkee ja pitää, keli mainio, sää taivaallinen. Myrskykin laantui. Tauno poikkesi illalla puhelemaan. Hänen hiihtolenkkinsä vähän toista maata kuin meidän tunnustelu. Mutta vielä tässä ehditään vertymään.

Lumitöitä riittää kotipihalla Hämeenkyrössä ennen kuin päästään edes pirtin rappuselle. Auto paksun hangen alla. Tauno kyllä viittasi että sen olisi voinut heidän navettoonsakin viedä. Täällä kun 20-luvulla tehty autotalli on auttamattoman ahdas, mitoitettu sen aikaisille autoille.

Matkailimme herroiksi ja rouviksi junalla ja bussilla kirkolle ja siitä pirssillä pihaan. Takaraivossa vielä tuntuvilla Kirstin tarjoama herkullinen monilajinen illallinen viineineen viehkeitten daamien, Lailan ja Seelan, seurassa. Niinpä maistuivat nyt kaalikääryleet ja piimä, vastapainoksi.

Täällä on rauhoittavaa. Taitoluistelua katselemme hohtavien hankien keskellä, tuulen viuhuessa ikkunain takana. Ihmeellisiä naisia, salskeita miehiä, todella koreita poikia Marjan iloksi. Ja toivotuissa Esko Rahkonen lauloi Marja-tangon! Pitkästä aikaa kotisaunaan, vähän lempimään. Ei jumalauta elämä voi tästä yhtään parantua.

Kirjoittavathan hyvin vanhat ystävät, Anja ja Vesa Hesarissa. Kummallakin aiheena Hella, tai Vesalla oikeastaan lähtökohtana kielikritiikille Juurakon Hulda. Mainio oivallus. Anjan kanssa olen (elokuvaa näkemättäkin) samaa mieltä siitä, että tietty näköisyys, tietty ulkoinen tunnusmerkillisyys vahvistaa roolikuvaa tunnetusta henkilöstä. Mitä on Hella normaalikokoisena ja ilman kimittävää ääntään, virolaisperäistä ääntämystään? Varsinkin kun näillä oli elimellinen yhteys hänen persoonallisuuteensa. Meillä usein ohjaajat ja näyttelijät tekopyhästi korostavat, että tarkoitus ei ole tehdä ”näköiskuvaa”, vaan siis jotain muuta. Kysymys on yleensä kykyjen etsinnän laiskuudesta. Miten maailmantähdet näkevät valtavasti vaivaa etsiäkseen yhdennäköisyyttä hahmoihinsa, lihottavat ja muuntuvat jos tarvitaan. Onhan valinnanvaraakin enemmän suurissa maissa. Mutta kyllä näyttelijöitä löytyisi. Minne on hävinnyt Tuula Nyman? Tai vastaavat rehevät hahmot.

(Ohjaaja ja näyttelijä istuvat tuolla aamutv:ssä ja perustelevat vaihtoehdotonta näkemystään. Olen muuten kaivannut Tarmo Poussua ja kollegaansa Tähtihetkeen; he olivat hyvä napakka keskustelupari. Nyt lyhykäiseen ohjelmaan on tungettu löysähköä haastattelua, jota tulee muutenkin joka kanavalta.)

Anja rohkeni epähienosti viitata tähän naisen lihavuuteen samaan aikaan, kun Keskon pääjohtaja on rennosti heitellyt ”kokovartaloministeri” Kiviniemestä. Epäkorrekti vitsailu kiellettäneen pian lailla. Haluaisinpa nähdä sen naisen, joka ei piittaa ulkonäöstään ja sen kohennuksesta. Kiviniemi kaunistuu silmissä, suosii värejä vaatteissaan, stailaa huolella. Ja jos ulkonäkönsä eteen näkee vaivaa, eikö sitä saisi siis kommentoida? Tuskin se asiaosaamista himmentää. Siinä yksi naisliikkeen paradokseja.

Huojentuneena ajattelin jo ennalta, että eipä tarvitse vaalikeskusteluja pian seurata, kun kiidämme muille maille pahimmaksi aikaa. Jan Anderssonin kopeasti, ylimielisesti ja puolueellisesti johtama a-studio antoi murheellista ensimakua tulevista jankkauksista. Eikö puheenjohtajan enää tarvitsekaan olla tasapuolinen ja jakaa puheenvuoroja, vaan hänen täytyy itse arrogantisti puuttua näkemyksineen joka käänteeseen? Lämsän, rauhallisen virkamiestyypin, loppupuheenvuorokin keskeytettiin, jotta ivallisesti ilmehtivä Ervasti saisi viimeisen sanan. Se siitä Ylen tasapuolisuudesta, joka muutenkin on koetuksella jo alkumetreillä.

Hannu Marttila vertailee hyvää asiantuntemusta osoittaen Amin Maaloufin romaania Leo Afrikkalainen Mika Waltarin Mikael-romaaneihin. Heti heräsi halu tutustua Maaloufin teoksiin lähemmin. Lähdettävä pian Södikalle kuvaneuvotteluun ja vielä arkistokierrokselle ennen heittäytymistä kirjoittamisen loppukierteeseen.

Nyt kun nähtiin viimein Kaupunginteatterin Enron, jota Tiia suositteli jo ensi-illassa, niin olihan vähän järeämpi nykymaailman peilaus kuin Kristuksen morsian – tietysti ihan eri sarjoissakin. Mutta nuoren naisen kirjoittamia draamoja molemmat, tämä Lucy Prebble ei ollut kolmikymppinenkään vääntäessään tämä toisen näytelmänsä. Heini Junkkaala on kuusi vuotta vanhempi, takana jo laajempi draamatuotanto.

Kyllä uskonnollista aihetta voi käsitellä jäntevästi, älykkäästi ja ennen kaikkea elävin ihmiskuvin – siitä osoituksena Juha Jokelan erinomainen Fundamentalisti.

Uskonnosta oli tavallaan kysymys myös Enronissa: uskosta rahaan, keinotteluun ja maksimaalisiin voittoihin, jotka silattiin pääjohtajan kristillisellä vakaumuksella. Irvokas kuva kieltämättä. Näytelmä on valmistettu niin rautalangasta vääntäen, että ilman taloustiedon alkeitakin alkaa ymmärtää, kuinka energiajätti USA:ssa paisui kuin sammakko maailmanlopun edellä ja sitten pihisi tyhjiin jättäen jälkeensä raunioita ja ruumiita. Kammottava kuva ihmisen ahneudesta, josta kasvaa instituutio. Oppitunti siitä, kuinka osakkeet nostetaan keinotekoisesti pilviin – ja sitten korttitalo romahtaa. Voisikohan meilläkin joku kirjoittaa vastaavaa. Jokelan Esitystalous oli sinne päin ja sitten se Reko Lundán -vainaan talousopillinen näytelmä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa taannoin Kansallisen pienellä. Kuka jatkaisi?

Kari Heiskasen ohjaus noudatti aiheen ja tekstin kovaa, kylmää, tahallaan kapean elotonta linjaa. Ei tässäkään ollut ihmisiä, pelkkiä rahantekokoneita, voittajia ja häviäjiä ja sitten tuomareita. Kaikki näyttelivät sopivan hyytävästi. Ei mikään ilostuttava, mutta antiikin tragedian tapaan kenties puhdistava ilta.

Päivällä olimme jo toisen kerran tuuppaamassa Ahon juhlavuotta alkuun, nyt vanhalla Polilla eli hotelli Linnassa, missä julkistettiin (!) Uusi-Hallilan ja Helttusen ansiokas prokirja juhlakalusta, joka ilmestyi hyvissä ajoin viime vuonna. Tuula ja Anne vetivät kattavan tietopaketin tilaisuudessa, ja kaikenlaista tuntuu vuoden mittaan tapahtuvan, kuten taustapromoottori Jussi Brofeldt tyytyväisenä sai todeta.

Kun minulta kysyttiin suhdettani Ahoon, nostin kolme kohtaa monien joukosta. Aho loi ensimmäisenä tyhjästä ammattikirjailijan roolin ja osoitti, että sillä voi menestyä ja elää niin herrasmiehen kuin kansanmiehenkin täyttä elämää. Hän ei kaihtanut edes kapuamista kansakunnan kaapin päälle. Toiseksi Aho murtautui ensimmäisenä suomenkielisellä puolella kansainväliseen, ainakin pohjoismaiseen tietoisuuteen. Ja last but not least: kyllä osasi Jussi pelata korttinsa naisten kanssa ja hoidellakin eroottiset kolmionsa, vaikka kriisejäkin oli. Näistä jatkettakoon.

Eilisestä jäi vielä mieleen pari kohtaa.

Stadin kundia lämmitti Kaupungintalon näyttely stadin mestoista, jota Jussi Pajunen (Kuliksen kundi) ja Lasse Liemola (”Anna pois mun kitarain..”) ja Heka ”slangiproffa” Paunonen olivat joukolla avaamassa. Jaettiinhan siä sit plakettejaki parhaille nuorille skrivaajille. Kiva nostalginen happening. Folkkaa oli iha mielettömästi. Jänskä juttu, et näyttelyä oli prägännee kasaan mun vanha Waltari-ryhmä Södikalla anno joskus 08, Riitta Toiviainen ja Mikko-Olavi Seppälä, joka onkin kova kundi: äsken vasta se sai järjestykseen ja kansiin Suomen teatterihistorian ja varmaan jo metskaa uusii duunii. Fiksua seki et Riittaa ja sen älytöntä fotojen tuntemusta käytetään näis jutuis hyväksi.

Jos jotain pitäis huomauttaa, niin slangi oli niissä plaguissa snadisti ylikireetä mun makuun, vähän niinku lastattua kaikilla mahdollisilla ilmauksilla, mutta enhän mä tunne kielen koko kirjoa ja tuolla oppii tsennaamaan lisää. Oli siin Sandiksestakin upeit fotoja. Kanstii mennä siis Kaupunginhalliin tsiigaan vanhoi kuvii ja tsekkaan niistä nastoi selityksii.

Me dallattii talolta Kansalliseen ja yritettiin tsiigata semmosta stygee ku Kristuksen morsian, mut se oli ihan seko, semmosta pinnallist pulinaa ja huulenheittoo ja ihme trikkejä. Trendejä oli kyl yritetty niinku kauheesti tsempata messiin. Oli lesboi ja uskovaisii ja ihme hiippareita säkit päässä ja kaikkee kirkollist krumeluurii, mut ei tuoreenpuoleista ajatusta eikä yhtää oikeeta ihmistä, joka olis jelppiny vähä snaijaan näit nykymailman juttui. Jotenka me jaksettiin sittaa siä väliaikaan saakka ja dallattii sit skruudaan toho Groteskii, ku se nimi sopi joteski pelin henkee. Siä oliki iha älyttömän hyvä safka ja staili tarjoilu, joten menkää te sinne suoraan stadihallilta ja jättäkää toi teatteri vaikk välii. Ei sen puolesta,, joku voi sitä digatakki ja nuorta jengii ainaski nauratti kaikki irtopointsit, joita siin kyllä vilisi. Et sillee.

Guggenheim jakaa kiintoisasti. Hesa valitsi heti linjansa, ja tänään Saska Saarikoski puolustaa museota voimallisesti. Hän harmittelee, että tämä asia kerrankin yhdistää kansan ja eliitin: kummatkin vastustavat turhaa museota. Linjat eivät taida olla ihan niin selviä.

Hbl kunnostautuu jälleen kertomalla, että Guggenheim on tullut häntä koipien välissä takaisin viidestä kaupungista, Rio de Janeirosta, Hongkongista, Guadalajarasta, Vilnasta ja Taichingista. Las Vegasissa museo on suljettu kävijöiden puutteessa. Helchinsky on siis viimeisin reunamaan etappi, johon museota tuupataan. Täällä niin helposti hullaannutaan maailman nimistä.

Mutta antaa tulla vaan. Sopiihan tänne lisää taidetta. Hesassa on yleisönpalstalla ihan fiksu ehdotus: tehdään Kiasmasta Guggenheim. Näin tyhjillään kolisevaan nykytaiteen museoon saadaan edes vähän potkua. Tarvaspäässä kun lenkkeilimme, siellä päin olisi paljon tyhjää tilaa kummallisille luomuksille. Voisivat saada synergiaa toisistaan, Gallén-Kallela ja Guggenheim.

Eilen vilkaisin helpotuksen tuntein tähtien äimistelyä espanjalaisessa linnassa. Pahimmassa tapauksessa minäkin voisin tuolla huokailla. Kutsu kävi, mutta jostain (vaimoltakin) tuli viisaus pidättäytyä. Niin voimallinen ei sentään ole narsistinen esiintymiskaipuuni. Mutta hauskaa kun aikuisilla on leikkimieltä.

Yksikin repäisevä Ahon kirje pelasti arkistopäiväni, mutta Niemen Jussi onkin sen julkaissut. Sitten kertasin persoonallisen opettajani Annamari Sarajaksen esseen kirjasta Orfeus nukkuu (1980): ihmeen kirkasta ja viisaasti oivallettua. Näin joutuisaa, syvällistä, vaivattomasti luettavaa tekstiä ei kukaan tutkija enää kirjoita. Ne tekevät jotain ihmeellistä poststrukturaalista risuaitaa. Katsokaa Annamarin kuvaa kirjan takakannesta. Muistan kuinka hän tyytyväisenä totesi: ”Ilmeenikin kertoo että täältä pesee!” Vahinko ettei Ilpo Tiitinen päässyt aikomassaan Annamarin elämäkerrassa edes alkuun. Molemmat autuaasti vainaita. Kyllä ällistelisivät, jos aavistavat, että kaikista desperaadoista juuri Panu heidän rakasta Ahoaan tässä yrittää leipoa.

Ilmanko näin unen, että päätin viimein saattaa väitöskirjani valmiiksi. Mikä huojennus huomata aamulla, ettei enää tarvitsekaan tiedettä edes ajatella.

Lenkkeilty Tarvaspäähän nelosen pysäkiltä Munkkiniemessä, hyvä reitti, kävelijöitä ja hiihtäjiä. Sukset edelleen maalla, hitto. Maalauksellinen lumimaasto johdattaa nuoren Gallén-Kallelan näyttelyyn. Se osui nyt oivallisesti, sillä noihin Pariisin interiööreihin ja eksteriööreihin 1880-luvulta oli helppo mielessäni sijoittaa myös Juhani Aho, joka tuli paikalle, kun Gallén oli palaamassa kotiin 1889. Samoja naisiakin saattoivat tavata, houkuttelevia kokotteja, joita ikuistivat toinen tauluihin, toinen teokseensa Yksin.

Gallén yhdisti kansallista aiheistoa ranskalaiseen symbolismiin, ja Aho oli samoilla jäljillä. Kun Yksin herätti Suomessa metakan, Aho puolustautui kirjoittamalla Päivälehteen satiirisen lastun ”Taiteilija joka maalasi paljaan naisen” – mallina Gallén ja hänen Aino-taulunsa, josta keskimmäinen versio riipuu nyt Tarvaspään alakerrassa. Siinä pakenee ilkamoiva Aino, suorastaan Väinöä vietellen.

Eikö alkavana Tarvaspään ja myös Ahon juhlavuotena hänetkin olisi voitu yhdistää näyttelyyn, varsinkin kun tornin huoneissa olisi hyvää tilaa. Vielä ehtii, kun kaksi uutta näyttelyä on vielä museoon tulossa.

Lenkin päälle nautimme lämmikkeeksi Marjan laittamaa madekeittoa ja blinejä ja vähän valkoviiniä. Voisiko elämä enää ruhtinaallisemmin pyhäpäivän palkita.

Kenneth Branagh on yllättävänkin luonnikas Wallander BBC:n sarjassa. Hämmästyttää se, kuinka Shakespearen draamojen tähti (viimeksi näin Hamletina) pystyy paneutumaan tähän nuutuneen ruotsalaispoliisin hahmoon kuin omaansa. Huvittavaa sekin, että Ystadin väki puhuu englantia, muitta kirjoittaa esim. tietokoneelle ruotsia. Ei se häiritse, kielen unohtaakin. Palomuuri näytti, kuinka idealistit terroristit yrittävät tietokonepelinä saada Euroopan talouden sekaisin. Eipä aavistanut Mankell, että yhtenä päivänä sama talous saadaan sekaisin ihan eurooppalaisen maan omin laillisin keinoin.

Erno Paasilinnan äreä ääni herätteli nostalgisesti aamulla radiosta. Sheriffi osoittautui Ernon lempileffaksi. Mutta Juha Virkkusen taltioidussa haastattelussa tuli pari hauskaa kohtaa osoittamaan, kuinka hyökkääjä tarvitsee hyvän viholliskuvan. Ellei sellaista muuten ole tarjolla, se on itse luotava.

Erno syytti, että Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämää vastaan 70-luvulla hyökkäsi ”raivoisasti” koko kirjallisuudentutkijakunta. Kuinkahan oli. Meren kriittisin arvostelija oli silloin Esko Rahikainen, taisi olla maisteri (nyttemmin lisensiaatti) ja kirjastonhoitaja, virkeä ja vilpitön harrastajatutkija (kunnianimitys, ei pejoratiivinen!). Hannes Sihvo, Kiven ja Meren tutkija, ihan oikea professori, sitä vastoin on moneen otteeseen puolustanut Meren Kivi-näkemyksiä, vielä Meri-kirjassaankin Täynnä liikettä (1998). Viimeksi Hannu Mäkelä on romaanissaan taas tullut eri tulkintaan Kiven rakkauselämästä kuin Meri aikanaan. Hän palaa Rahikaisen näkemyksiin, joka on jatkanutkin tutkimuksiaan.

Todellinen kuva on yleensä ristikkäisempi ja vivahteikkaampi kuin suoran tulittajan esittämä mustavalkea asetelma. Mutta Ernon suuri missio oli kurittaa akateemisia typeryksiä, olkoot argumentit vaikka kuinka ilmasta tempaistuja.

Toinen hänen syytöksensä koski Suomen herroja, jotka ovat esittäneet, että köyhyys jalostaa ihmistä. Hah? Kuka ja koska ja missä? Viittasiko puhuja kenties Topeliukseen, joka kehotti olemaan hyvä köyhille. Kuka hänen jälkeensä on ihannoinut köyhyyttä? Osoitteita ei taida löytyä, ellei sitten Pentti Linkola tai joku vihreä ole kysymyksessä, mutta heitä tuskin voi nimittää herroiksi. Missä luuraavat varjonyrkkeilijän vastustajat?

Mutta poleemikon ei tarvitse täsmentää kohteitaan eikä noudattaa erityistä totuudellisuutta, muuten syytökset vesittyisivät.